Taikauskon olemassaolo hämmentää vuosikymmenestä toiseen. Miksi enteisiin ja amuletteihin turvaudutaan edelleen, tutkimustiedosta ja koulutuksesta huolimatta? Perinteiset uskomukset, onnen varmistelu ja maagiset yhteydet saavat voimansa intuitiosta, sosiaalisuudesta ja tunteista. Kaikkia toimiamme ei ensisijaisesti ohjaa tieto.

Ihmisille on luontevaa elää useammassa todellisuudessa yhtä aikaa. Käsin kosketeltavan todellisuuden lisäksi elämme usein myös jollain toisella todellisuuden alueella – niitä voi kutsua muodikkaasti lisätyksi todellisuudeksi, ja ne esittävät kysymyksen: mitä jos jokin meille annetussa tilanteessa olisikin toisin? Vaikka kysymys on mitä inhimillisin, lisättyjä todellisuuksia arvotetaan keskenään hyvin eri tavoin. Esimerkiksi enkeleiden kautta koettu lisätty todellisuus on toisille kovin häiritsevää. Miksi sitä arvotetaan toisin kuin vaikkapa peliharrastusta?

Sota-aikana ilmapiiri oli ahdistava ja elettiin ainaisessa hermojännityksessä. Yliluonnollisiksi tulkitut kokemukset olivat sota-aikana yleisiä. Niitä koettiin yksin, pienessä porukassa ja isolla joukolla. Kokijat ovat monenlaisia: naisia, miehiä, lapsia ja isovanhempia. He ovat ympäri Suomen. Suurin osa kokemuksista on kokijoilleen selittämättömiä, ja vaikka ne ovat jättäneet vahvan jäljen, niistä on vaiettu jopa hulluksi leimautumisen pelossa.

Jos gekko tipahtaa katosta varpaillesi, saatat saada poikalapsen. Paitsi jos olet mies, jolloin luultavasti sairastut. Tulevan ennustaminen on aina kiehtonut ihmisiä, ja avuksi on käytetty niin teenlehtiä kuin tähtien asentoa. Hindulaisessa perinteessä tulevaa ennustetaan muun muassa siitä, mihin kohtaan kroppaa lisko osuu pudotessaan ihmisen päälle.