Teksti: Petteri Näreikkö, YTM. Podcast-lukija: Sanna Rauhala
Tässä artikkelissa lähestyn alkuperäiskansakulttuureihin kohdistuvia yhteiskunnallisia paineita teknologiankritiikin kautta. Tässä yhteydessä kritiikki ei kohdistu niinkään teknisiin sovelluksiin kuin prosesseihin, jotka uhkaavat jättää alkuperäiskansat kyseisiä sovelluksia tuottavan päätöksenteon ulkopuolelle.
Tämä ei tarkoita sitä, että alkuperäiskansat eivät olisi omaksuneet teknologiaa siinä missä valtaväestökin. Se ei tarkoita myöskään sitä, että kaikilla alkuperäiskansoilla olisi yhtenäiset odotukset tai tarpeet teknologiaa kohtaan, vaan että se ei anna heille välineitä kulttuuristen erityispiirteiden saavuttamiseksi.
Tämän ymmärtääkseen jälkiteollista aikaa tulee lähestyä digitalisaation kautta. Se menee yhteiskunnan rakenteissa syvemmälle kuin yksittäiset tekniset keksinnöt puhelimen, radion tai moottorin tapaan.
Yhteiskuntatasolla teknologisessa kehityksessä ei ole kyse vain teknisistä sovelluksista, vaan ennen kaikkea prosesseista, jotka noita hyödykkeitä tuottavat. Se, että nuo prosessit saavat muotonsa ja sisältönsä pääosin modernin, länsimaisen intellektuaalisen perinteen luomaa taustaa vasten, ei vain jätä alkuperäiskansoja teknologiaprosessien ulkopuolelle. Teknologinen kehitys luo lisäksi yhteiskunnallista levottomuutta erilaisten yhteiskuntamallien, perinteiden ja identiteettien sekoittuessa globalisaation edetessä.
Teknologia todellisuuden peilinä
On ongelmallista, että suomalaisissa teknillisissä oppilaitoksissa antropologinen näkökulma teknologiaan on alisteinen teknologiselle omaehtoisuudelle ja eräänlaiselle kohtalonuskolle. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että antropologia ja teknologia eivät yhdisty itsenäisen oppituolin taakse, joka haastaisi säännönmukaisesti teknologista ajattelua antropologisista lähtökohdista käsin. Tämä puute kertaantuu muun muassa insinööritieteiden arvostuksessa yli humanististen tieteiden ja yhteiskuntatieteiden.

Kuva: Ben Mortimer (CC BY 2.0)
Esimerkiksi runoilija Heli Laaksonen kritisoi tekniikan ylivaltaa Helsingin Sanomien julkaisemassa kolumnissa ’Mistä Suomessa ei saa puhua? Asiantuntijat listasivat 12 suomalaista tabua’.
Hänen mukaansa kyseessä ei välttämättä ole suoranainen tabu, mutta teknologisen kehityksen kritisointi johtaa suomalaisessa keskustelukulttuurissa helposti epä-älylliseen mitätöintiin. Nähdäkseni tämä tarkoittaa sitä, että teknologia ei juuri jousta erilaisten tarpeiden ja näkökulmien edessä, vaan heijastelee vallitsevia yhteiskunnallisia hegemonisia asetelmia.
Teknologiassa ei ole kyse modernille ajalle tyypillisestä ilmiöstä, vaan se on alkanut jo kirjoitustaidon kehittymisen myötä. Teknologian varhaiseen kehitykseen liittyviä kysymyksiä ja ongelmia on eritelty myös esimerkiksi Helsingin Sanomien sunnuntaikolumnissa ’Maanviljely oli ihmiskunnan pahin virhe, historioitsija väittää – oli pakko kysyä, onko hän tosissaan’. Kyseistä kolumnia voi lukea esimerkiksi Michel Foucault’n ajattelun luomaa taustaa vasten.

Kuva: Susan Murtaugh (CC BY-ND 2.0)
Keskeistä on ymmärtää, että teknologia ei ole vain kokoelma teknisiä sovelluksia. Foucault on esittänyt, että kyseessä on ennen kaikkea ajatusjärjestelmä, jonka kautta havainnoimme todellisuutta. Hänen mukaansa tuo ajatusjärjestelmä uhkaa vieraannuttaa yhteiskunnan todellisuudesta ja todellisista ilmiöistä. Tämä näkyy muun muassa kirjoitusjärjestelmän kehittymisessä, mikä on nähtävissä eräänä varhaisemmista teknologisista innovaatioista.
Tästä näkökulmasta asiaa tarkastellessa pyrkimykset tallentaa eri saamelaiskielet kirjakielen muotoon, ja näin pelastaa kielet tuleville sukupolville, ei ole yksiselitteisesti ongelmaton pyrkimys. Tämä siksi, että alkuperäiskansakielet ovat perinteisesti olleet tiiviissä yhteydessä kokemusmaailmaan ja käytäntöön, mikä on varmistanut kielen elävyyden ja jatkuvan uusiutumisen.
Jähmeät kielioppisäännöt uhkaavat tätä uusiutumista tilanteessa, jossa muun muassa työn ja yhteisöelämän muutos yhdessä kaupungistumiskehityksen kanssa pakottavat alkuperäiskansojen kokemusmaailmat muutospaineiden alaiseksi.
Teknologinen ajattelu haastaa alkuperäiskansaoikeudet
Foucault’n kritiikki osuu modernille tieteelle ominaiseen ajatukseen siitä, että teknologia on osiensa summa ja palautettavissa pienimpään yhteiseen nimittäjään. Tämä reduktionistinen lähestymiskulma jättää vähemmälle huomiolle alkuperäiskansojen yhteiskunnalliselle ajattelulle ominaisen holismin, jonka mukaan kokonaisuuden ominaisuudet ovat enemmän kuin osiensa ominaisuuksien summa.
On totta, että reduktionistinen ajatusmalli on taannut ihmiskunnan räjähdysmäisen kehityksen viimeksi kuluneiden tuhansien vuosien aikana. Kuten Helsingin Sanomien sunnuntaikolumnissa kirjoitetaan, se on luonut myös vakavia ongelmia.
Käytännössä kyse on suomalaisakateemikko Georg Henrik von Wrightin lanseeraamasta teknologisen imperatiivin käsitteestä. Sen mukaan kiihtyvä tekninen kehitys luo yhä uusia ongelmia samalla, kun se ratkaisee edelliset ongelmat.

Kuva: James Vaughan (CC BY-NC-SA 2.0)
Yhteiskuntatasolla teknologinen kehitys voi ilmetä hallintojärjestelmissä, jotka sisältävät yhteiskunnallisten valtasuhteiden uusjaon. Niihin sisältyvä tehokkuusajattelu hajottaa yhteiskuntaa osatekijöihinsä hallinnollisista näkökulmista käsin. Tämä kehystää vuorovaikutustilanteita muotoilemalla välittömien osapuolten ymmärrystä siitä, millaisessa yhteiskunnallisessa tilassa he toimivat. Näitä hajottavia tekijöitä ovat muun muassa valtioiden rajat, kuntarajat, yhteiskuntaluokat, työnjako, kielirajat, sukupuoliroolit ja niin edelleen.
Tämä on kasvattanut välimatkaa erilaisten toimijoiden, identiteettien ja merkityksenantojen välillä. Alkuperäiskansakulttuurien kannalta ongelma on siinä, että tämä uhkaa rikkoa sosiaalisen oikeudenmukaisuuden idean, joka on keskeinen periaate alkuperäiskansayhteisöjen uudistumisen takana.
Sosiaalinen oikeudenmukaisuus tarkoittaa yhteisön yksittäisten jäsenten omaehtoisen merkityksenannon korostamista yhteisön kehityksessä. Tämä ajatus ulottuu yksilöiden erilaisiin tapoihin osallistua yhteisölliseen elämään, tuottaa sille lisäarvoa sekä heidän elämäntapoihinsa suhteessa ympäristöön.

Museoitu wharenui (‘suuri talo’), Uuden-Seelannin maorien kokoustalo Aucklandissa. Kuva: Eemi Nordström
Teknologian voi nähdä uhkaavan tätä monimuotoisuutta pakottaen sosiaalisen vuorovaikutuksen tarkkaan rajattuihin raameihin. Esimerkkinä algoritmit, jotka suodattavat käyttäjänsä arvomaailman mukaista sisältöä, ja johon muun muassa sosiaalisen median toiminta perustuu.
Tällä on suuri vaikutus alkuperäiskansojen kulttuureihin ja identiteetteihin esimerkiksi mallintamalla viestintää siten, että se korostaa muun muassa lyhytjänteisyyttä, hektisyyttä ja viestinnän tiiviyttä. Kaikki nämä ovat ominaisuuksia, jotka ovat vieraita alkuperäiskansakulttuureille ja voivat johtaa identiteettikriiseihin. Tämä voi pahimmillaan näkyä itsemurhina. Kiinnostuneet voivat lukea tästä aiheesta enemmän aiemmin Uutistamoon kirjoittamastani artikkelista ‘Itsemurhayritysten aallot vaivaavat alkuperäiskansayhteisöjä’.
Sinänsä nämä sosiaalisen median lieveilmiöt ovat olemassa yleismaailmallisesti myös moderneissa kulttuureissa, mutta ne helposti kärjistyvät tilanteessa, jossa alkuperäiskansoilta on viety samalla myös valta vaikuttaa teknisiin sovelluksiin.
Artikkelikuva: Mary Anne Enriquez: Electrolux. Kierrätysmateriaaleista valmistettu Yhdysvaltojen lounaisosien alkuperäiskansojen tyyliä noudattava kachina-nukke. (CC BY-NC-ND 2.0)