Kirjeitä kentältä: Oma maa mansikka?

Kenttäsi on siis Suomessa? Hassua! Ja et oikeas­taan edes tee kun­nol­lis­ta osal­lis­tu­vaa havain­noin­tia, jos käyt vain silloin tällöin paikalla? Ethän sinä sitten ole antropologi!”

Olen juuri vastannut toisen yhteis­kun­ta­tie­tei­den opis­ke­li­jan kysy­myk­seen siitä, mitä graduni käsit­te­lee. Tämä ei ole ensim­mäi­nen kerta, kun kysyjä on reagoinut vas­tauk­see­ni tavalla, joka on osunut suoraan tutkijan ja ant­ro­po­lo­gin iden­ti­teet­tii­ni juur­tu­nei­den epä­var­muuk­sien ytimeen. Millaista on olla “oikea ant­ro­po­lo­gi”? Miksi joskus on vaikeaa ohittaa yllä olevan kaltaisia, kysee­na­lais­ta­via kom­ment­te­ja pelkällä olankohautuksella?

Tieteenalaan pin­ta­puo­li­ses­ti tutus­tu­neil­le lienee luon­nol­lis­ta, että ensim­mäi­nen mielikuva ant­ro­po­lo­gi­ses­ta kent­tä­tut­ki­muk­ses­ta on jollain tapaa eksoot­ti­nen. Populaarikulttuurin esit­te­le­mät ant­ro­po­lo­git, kuten Kolmas kivi aurin­gos­ta -sarjan Mary Albright, Stargaten Daniel Jackson ja Community-kome­dia­sar­jan Anthropology 101 -jakson eksent­ri­nen luo­kan­opet­ta­ja tuovat kut­su­mus­taan esiin hei­mo­tut­ki­muk­sen ja arkeo­lo­gian keinoin. AntroBlogia pidempään lukeneet ovat kuitenkin varmasti huo­man­neet, että tut­ki­mus­ta tehdään paitsi alku­pe­räis­kan­sois­ta ja kau­kai­sis­ta maista, myös tutum­mis­ta aiheista, kuten urhei­lus­ta, lähiöistä ja peri­hä­mä­läi­ses­tä kah­vi­pöy­tä­kur­sai­lus­ta.

Mistä sitten johtuu, että minun lisäkseni monet ant­ro­po­lo­giys­tä­vä­ni ovat myön­tä­neet tun­te­neen­sa syyl­li­syyt­tä tai jopa ajoit­tais­ta katumusta siitä, että valittu aihe ei olekaan tarpeeksi jän­nit­tä­vä – tai siitä, että se ei vie heitä tarpeeksi kauas kotoa? Nämä tunteet nousevat silloin tällöin pinnalle siitä huo­li­mat­ta, että me kaikki olemme valinneet tut­ki­muk­sem­me kohteen huolella ja sitou­tu­neet siihen täysin omasta tahdostamme. 

figure-of-speech-1997128_1920

Vaikka minulla ei ole tarjota yksioi­kois­ta ja kaiken kattavaa selitystä tälle koti­kent­tä­kam­mol­le, voin esittää oletuksia sen juurista omien koke­mus­te­ni perus­teel­la. Kun aloitin sosiaali- ja kult­tuu­riant­ro­po­lo­gian opiskelun Helsingin yli­opis­tos­sa, ensim­mäi­nen lukukausi kului pitkälti alan klas­si­koi­den parissa. Tämä tarkoitti valtavaa pinoa kirjoja ja artik­ke­lei­ta, joissa tutus­tuim­me yhteis­kun­tien ja ihmi­syy­den moni­muo­toi­suu­teen lähinnä perin­tei­sik­si koke­miem­me kent­tä­työ­esi­merk­kien kautta. Tutkijat tark­kai­li­vat elämää pal­musaa­ril­la, viti­val­koi­sil­la hiek­ka­ran­noil­la tai sade­met­sien sii­mek­ses­sä. Samoista aiheista puhuttiin paitsi luen­noil­la, myös niiden jälkeen päi­vä­kal­joil­la tai Unicafe-lounailla. Monet pohtivat jo jän­nit­ty­nee­nä sitä, mihin kau­kai­seen maa­il­man­kolk­kaan he läh­ti­si­vät kent­tä­työ­tään tekemään. Yhteistä näillä kaikilla kes­kus­te­luil­la oli se, mil­lai­se­na kenttätyö opis­ke­li­joi­den kes­kuu­des­sa nähtiin: osal­lis­tu­va­na havain­noin­ti­na ja pit­kä­ai­kai­se­na, fyysistä läsnäoloa vaativana pereh­ty­mi­se­nä kau­kai­seen ympä­ris­töön tai kulttuuriin.

Syksyn edetessä tutus­tuim­me myös van­hem­piin opis­ke­li­joi­hin, jotka olivat jo vii­meis­te­le­mäs­sä graduaan. Mitä kau­kai­sem­pi ja “eksoot­ti­sem­pi” heidän tut­ki­muk­sen­sa kohde oli, sen vilk­kaam­paa kes­kus­te­lua aihe herätti innok­kai­den ant­ro­po­lo­gi­nal­ku­jen kes­kuu­des­sa. Kuten jo tämän kolum­ni­sar­jan esit­te­ly­teks­tis­sä mai­nit­tiin, inten­sii­vi­nen kent­tä­työ­jak­so kaukana kotoa nähtiin erään­lai­se­na siir­ty­mä­riit­ti­nä siihen, että opis­ke­li­jas­ta tulee Ihan Oikea Antropologi. Ilman sitä status jäisi vajaaksi.

Höpsis, sanon minä neljä vuotta myöhemmin sateisen Helsingin sylei­lys­tä. Vaikka ennak­ko­kä­si­tyk­sis­tään ja -odo­tuk­sis­taan voi olla vaikeaa luopua, ei omaa tut­ki­musa­laan­sa etsiessä ole pakko lähteä merta edemmäs kalaan.

Kuplasta kentälle

Muistan tarkasti sen hetken, jolloin tajusin mihin haluan omassa tut­ki­muk­ses­sa­ni suun­tau­tua. Kunnia tästä kuuluu ant­ro­po­lo­gi Tom Boellstorffille – sekä toki myös luke­mis­tot valin­neel­le semi­naa­rin vetäjälle. Boellstorff kertoo teok­ses­saan Coming of Age in Second Life: An Anthropologist Explores the Virtually Human (2009) kent­tä­työs­tään Second Life -nimisessä vir­tu­aa­li­maa­il­mas­sa. Antropologi? Virtuaalitodellisuudessa? Mind: blown.

Taustatiedoksi ker­rot­ta­koon, että tule­vai­suus, tek­no­lo­gia ja pelit ovat aina kieh­to­neet minua. Esimerkiksi Asimovin kolme pää­sään­töä, jotka käsit­te­le­vät tekoälyä ja inhi­mil­li­sil­tä vai­kut­ta­vien koneiden proble­ma­tiik­kaa, tulivat tutuiksi jo ala-asteella. Vuosien kuluessa en saanut koskaan tar­peek­se­ni science fiction -kir­jal­li­suu­des­ta, sen herät­tä­mis­tä kysy­myk­sis­tä tai tietokone- ja kon­so­li­pe­leis­tä. Hieman van­hem­pa­na haaveilin joskus työs­ken­te­le­vä­ni ammatissa, joka auttaisi ihmis­kun­taa ymmär­tä­mään suh­det­taan tek­no­lo­gi­aan, kenties jopa olevani jollain tapaa osa matkaamme tähtiin. Jostain syystä en silti ennen opin­to­je­ni ete­ne­mis­tä tullut koskaan aja­tel­leek­si, että voisin yhdistää nämä kau­kai­sil­ta tuntuvat haaveeni tie­tee­na­laan, jonka olin lopulta valinnut omakseni. Tähän vaikutti myös se, että olin aina mieltänyt tek­no­lo­gi­aan liittyvät kysy­myk­set hyvin mate­maat­ti­sek­si alaksi, johon minun kva­li­ta­tii­vi­ses­ti pai­not­tu­neil­la aja­tuk­sil­la­ni ei olisi mitään asiaa.

robot-507811_1920_Fotor

Vaikka Coming of Age in Second Life ei myöhemmin ole onnis­tu­nut pitämään paikkaa lem­pi­teos­te­ni joukossa, oli se kuitenkin ensim­mäi­nen sysäys kohti oman ääneni löy­tä­mis­tä. Yhtäkkiä mah­dol­li­suuk­sia soveltaa ant­ro­po­lo­gis­ta osaamista tek­no­lo­gi­aan löytyi kaik­kial­ta: lop­pues­seis­tä, kurs­si­teh­tä­vis­tä ja työ­elä­mäs­tä. Opintojen alun aikana syntynyt illuusio siitä, että kaikki mer­kit­tä­vä tutkimus teh­täi­siin kaukaisen toiseuden parissa, alkoi pik­ku­hil­jaa särkyä. Olin elänyt kuplassa, jota olin itse vah­vis­ta­nut valit­se­mil­la­ni kurs­seil­la ja suppealla käsi­tyk­sel­lä­ni siitä, mitä kenttätyö on – siitäkin huo­li­mat­ta, että todel­li­nen into­hi­mo­ni sijaitsi kuplan ulkopuolella.

Oikeaan aikaan oikeassa paikassa

Etsin omaa kenttääni pitkään. Kävin läpi vir­tu­aa­lis­ten kenttien tarjoamia mah­dol­li­suuk­sia, pelaa­jayh­tei­sö­jä ja vii­mei­sim­pä­nä vihol­lis­ten mal­lin­ta­mis­ta ja toi­seut­ta­mis­ta mie­hi­tet­ty­jen sota­len­nok­kien käytössä. Lopullinen valinta tipahti kuitenkin syliini osaksi sat­tu­mal­ta. Näin keväällä val­tio­tie­teel­li­sen tie­de­kun­nan säh­kö­pos­ti­lis­tal­la kutsun: Helsingin yli­opis­ton tut­ki­mus­ryh­mä etsi gra­dun­te­ki­jää. Valittu henkilö keräisi haas­tat­te­lu­ma­te­ri­aa­lia tekoälyn herät­tä­mis­tä moraa­li­sis­ta kysy­myk­sis­tä kes­kus­te­le­mal­la senio­ri­kan­sa­lais­ten kanssa. 

Ja kuinka ollakaan, puoli vuotta myöhemmin olen juuri aloit­ta­mas­sa ensim­mäis­tä haas­tat­te­lu­kier­ros­ta­ni. Kuvittelinko opintoja aloit­taes­sa­ni, että kent­tä­työ­ni tapah­tui­si suo­ma­lais­ten vanhusten parissa? En het­keä­kään. Voin silti täysin rehel­li­sin mielin sanoa, että innostun aihees­ta­ni päivä päivältä enemmän.

Varsinainen urakka on kuitenkin vasta alkamassa. Ensimmäinen oppimani asia on se, miten vaikeaa on rakentaa tarkkoja aika­tau­lu­ja kent­tä­työl­leen: joskus jo pel­käs­tään työn aloit­ta­mi­nen viivästyy kuu­kausil­la. Sen sijaan, että kuvai­li­sin kolum­nis­sa­ni tut­ki­mus­työ­tä ja koh­taa­mia­ni haasteita, saatte lukea erään ant­ro­po­lo­gin kas­vu­ta­ri­naa. Kokemuksieni pariin palaamme keväällä varmasti hiuksia nos­tat­ta­van jän­nit­tä­väs­sä jatko-osassa. Sitä odo­tel­les­sa esitän kysy­myk­sen sekä itselleni että muille samojen epäi­lys­ten kanssa pai­ni­neil­le: mita­taan­ko rele­vans­si­si muka todella lentomaileissa?

snow-2583797_1920

Se, että monet meistä ovat sukel­ta­neet ant­ro­po­lo­gi­aan edellä mai­nit­tu­jen, klas­sis­ten esi­merk­kien kautta, jättää väis­tä­mät­tä jälkensä. Joskus on vaikeaa olla ver­taa­mat­ta itseään niihin, jotka ovat valinneet sen kau­kai­sem­man polun. Kaikista meistä ei tule oman aikamme Malinowskeja tai Meadeja. Se ei kui­ten­kaan tarkoita, etteikö kotoi­sal­la maa­pe­räl­lä tehtävä tutkimus olisi aivan yhtä yhteis­kun­nal­li­ses­ti mer­kit­tä­vää tai tar­peel­lis­ta – ajoit­tai­ses­ta kau­ko­kai­puus­ta huolimatta.

  • Verkkotaitto: Marjatta Kuisma

Kirjoittaja

Sanna Rauhala on valtiotieteiden kandidaatti sosiaali- ja kulttuuriantropologiasta. AntroBlogin toimituksessa hän tuottaa tekstin lisäksi videomateriaalia kulttuurishokkien muodossa sekä podcasteja Radio Antrossa. Hän koostaa parhaillaan gradua hoivaroboteista vanhainkotiympäristöissä ja työskentelee opetusavustajana Helsingin yliopiston Eurooppa-tutkimuksen verkostossa. Hänen tutkimusmielenkiintojaan ovat tekoäly, pelit, aistit ja koko laaja maailmankaikkeus - aina kaukaisia galakseja myöten.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Syöminen on ihmiselle elinehto, ja ruoan valinnassa on usein mukana muitakin kuin selviytymiseen liittyviä seikkoja. Karsimalla tai lisäämällä ruokavalioonsa elementtejä ihminen rakentaa minäkuvaansa, ilmaisee arvomaailmaansa ja saavuttaa tavoitteensa. Superruokien syöminen on yksi keino tällaiseen itsensä määrittelyyn ja tavoitteellisuuteen. Miksi ihmiset kokevat tarvetta superruokien kaltaisille tuotteille tai ravinnelisille?

Seksi ja seksuaalisuus ovat olleet antropologien huomion kohteena alan alkuhetkistä lähtien. Seksin tutkimus kietoutuu yhteen niin uskonnon, talouden, politiikan, sukulaisuuden kuin ihmisoikeuksienkin kanssa. Aseksuaalisuuden tutkimusta antropologiasta ei vielä juurikaan löydy, vaikka se on sosiaalisena ja kulttuurisena ilmiönä kiinnostavaa. Ei ole olemassa mitään välttämättömyyttä sille, että seksuaalisen suuntautumisen ympärille muodostuu sosiokulttuurinen identiteetti.

Uhkakuvat tekoälystä sijoittuvat pitkään traditioon: teknologiset innovaatiot kirjoitustaidosta geeniteknologiaan muuttavat kulttuuria ja ovat samalla kriisi ihmiskuvalle. Keinoälyyn liittyvää ahdistusta tutkinut antropologi Kathleen Richardson väittää, että robottilapset, kyborgikumppanit ja teknologiset terapeutit ovat vääjäämättä tulevaisuutta. Niiden haaste on pikemminkin sosiaalinen kuin moraalinen: millainen eksistentialistinen kriisi on ihmissuhteiden väheneminen?