“Kenttäsi on siis Suomessa? Hassua! Ja et oikeastaan edes tee kunnollista osallistuvaa havainnointia, jos käyt vain silloin tällöin paikalla? Ethän sinä sitten ole antropologi!”
Olen juuri vastannut toisen yhteiskuntatieteiden opiskelijan kysymykseen siitä, mitä graduni käsittelee. Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun kysyjä on reagoinut vastaukseeni tavalla, joka on osunut suoraan tutkijan ja antropologin identiteettiini juurtuneiden epävarmuuksien ytimeen. Millaista on olla “oikea antropologi”? Miksi joskus on vaikeaa ohittaa yllä olevan kaltaisia, kyseenalaistavia kommentteja pelkällä olankohautuksella?
Tieteenalaan pintapuolisesti tutustuneille lienee luonnollista, että ensimmäinen mielikuva antropologisesta kenttätutkimuksesta on jollain tapaa eksoottinen. Populaarikulttuurin esittelemät antropologit, kuten Kolmas kivi auringosta -sarjan Mary Albright, Stargaten Daniel Jackson ja Community-komediasarjan Anthropology 101 -jakson eksentrinen luokanopettaja tuovat kutsumustaan esiin heimotutkimuksen ja arkeologian keinoin. AntroBlogia pidempään lukeneet ovat kuitenkin varmasti huomanneet, että tutkimusta tehdään paitsi alkuperäiskansoista ja kaukaisista maista, myös tutummista aiheista, kuten urheilusta, lähiöistä ja perihämäläisestä kahvipöytäkursailusta.
Mistä sitten johtuu, että minun lisäkseni monet antropologiystäväni ovat myöntäneet tunteneensa syyllisyyttä tai jopa ajoittaista katumusta siitä, että valittu aihe ei olekaan tarpeeksi jännittävä – tai siitä, että se ei vie heitä tarpeeksi kauas kotoa? Nämä tunteet nousevat silloin tällöin pinnalle siitä huolimatta, että me kaikki olemme valinneet tutkimuksemme kohteen huolella ja sitoutuneet siihen täysin omasta tahdostamme.
Vaikka minulla ei ole tarjota yksioikoista ja kaiken kattavaa selitystä tälle kotikenttäkammolle, voin esittää oletuksia sen juurista omien kokemusteni perusteella. Kun aloitin sosiaali- ja kulttuuriantropologian opiskelun Helsingin yliopistossa, ensimmäinen lukukausi kului pitkälti alan klassikoiden parissa. Tämä tarkoitti valtavaa pinoa kirjoja ja artikkeleita, joissa tutustuimme yhteiskuntien ja ihmisyyden monimuotoisuuteen lähinnä perinteisiksi kokemiemme kenttätyöesimerkkien kautta. Tutkijat tarkkailivat elämää palmusaarilla, vitivalkoisilla hiekkarannoilla tai sademetsien siimeksessä. Samoista aiheista puhuttiin paitsi luennoilla, myös niiden jälkeen päiväkaljoilla tai Unicafe-lounailla. Monet pohtivat jo jännittyneenä sitä, mihin kaukaiseen maailmankolkkaan he lähtisivät kenttätyötään tekemään. Yhteistä näillä kaikilla keskusteluilla oli se, millaisena kenttätyö opiskelijoiden keskuudessa nähtiin: osallistuvana havainnointina ja pitkäaikaisena, fyysistä läsnäoloa vaativana perehtymisenä kaukaiseen ympäristöön tai kulttuuriin.
Syksyn edetessä tutustuimme myös vanhempiin opiskelijoihin, jotka olivat jo viimeistelemässä graduaan. Mitä kaukaisempi ja “eksoottisempi” heidän tutkimuksensa kohde oli, sen vilkkaampaa keskustelua aihe herätti innokkaiden antropologinalkujen keskuudessa. Kuten jo tämän kolumnisarjan esittelytekstissä mainittiin, intensiivinen kenttätyöjakso kaukana kotoa nähtiin eräänlaisena siirtymäriittinä siihen, että opiskelijasta tulee Ihan Oikea Antropologi. Ilman sitä status jäisi vajaaksi.
Höpsis, sanon minä neljä vuotta myöhemmin sateisen Helsingin syleilystä. Vaikka ennakkokäsityksistään ja -odotuksistaan voi olla vaikeaa luopua, ei omaa tutkimusalaansa etsiessä ole pakko lähteä merta edemmäs kalaan.
Kuplasta kentälle
Muistan tarkasti sen hetken, jolloin tajusin mihin haluan omassa tutkimuksessani suuntautua. Kunnia tästä kuuluu antropologi Tom Boellstorffille – sekä toki myös lukemistot valinneelle seminaarin vetäjälle. Boellstorff kertoo teoksessaan Coming of Age in Second Life: An Anthropologist Explores the Virtually Human (2009) kenttätyöstään Second Life -nimisessä virtuaalimaailmassa. Antropologi? Virtuaalitodellisuudessa? Mind: blown.Taustatiedoksi kerrottakoon, että tulevaisuus, teknologia ja pelit ovat aina kiehtoneet minua. Esimerkiksi Asimovin kolme pääsääntöä, jotka käsittelevät tekoälyä ja inhimillisiltä vaikuttavien koneiden problematiikkaa, tulivat tutuiksi jo ala-asteella. Vuosien kuluessa en saanut koskaan tarpeekseni science fiction -kirjallisuudesta, sen herättämistä kysymyksistä tai tietokone- ja konsolipeleistä. Hieman vanhempana haaveilin joskus työskenteleväni ammatissa, joka auttaisi ihmiskuntaa ymmärtämään suhdettaan teknologiaan, kenties jopa olevani jollain tapaa osa matkaamme tähtiin. Jostain syystä en silti ennen opintojeni etenemistä tullut koskaan ajatelleeksi, että voisin yhdistää nämä kaukaisilta tuntuvat haaveeni tieteenalaan, jonka olin lopulta valinnut omakseni. Tähän vaikutti myös se, että olin aina mieltänyt teknologiaan liittyvät kysymykset hyvin matemaattiseksi alaksi, johon minun kvalitatiivisesti painottuneilla ajatuksillani ei olisi mitään asiaa.
Vaikka Coming of Age in Second Life ei myöhemmin ole onnistunut pitämään paikkaa lempiteosteni joukossa, oli se kuitenkin ensimmäinen sysäys kohti oman ääneni löytämistä. Yhtäkkiä mahdollisuuksia soveltaa antropologista osaamista teknologiaan löytyi kaikkialta: loppuesseistä, kurssitehtävistä ja työelämästä. Opintojen alun aikana syntynyt illuusio siitä, että kaikki merkittävä tutkimus tehtäisiin kaukaisen toiseuden parissa, alkoi pikkuhiljaa särkyä. Olin elänyt kuplassa, jota olin itse vahvistanut valitsemillani kursseilla ja suppealla käsitykselläni siitä, mitä kenttätyö on – siitäkin huolimatta, että todellinen intohimoni sijaitsi kuplan ulkopuolella.
Oikeaan aikaan oikeassa paikassa
Etsin omaa kenttääni pitkään. Kävin läpi virtuaalisten kenttien tarjoamia mahdollisuuksia, pelaajayhteisöjä ja viimeisimpänä vihollisten mallintamista ja toiseuttamista miehitettyjen sotalennokkien käytössä. Lopullinen valinta tipahti kuitenkin syliini osaksi sattumalta. Näin keväällä valtiotieteellisen tiedekunnan sähköpostilistalla kutsun: Helsingin yliopiston tutkimusryhmä etsi graduntekijää. Valittu henkilö keräisi haastattelumateriaalia tekoälyn herättämistä moraalisista kysymyksistä keskustelemalla seniorikansalaisten kanssa.
Ja kuinka ollakaan, puoli vuotta myöhemmin olen juuri aloittamassa ensimmäistä haastattelukierrostani. Kuvittelinko opintoja aloittaessani, että kenttätyöni tapahtuisi suomalaisten vanhusten parissa? En hetkeäkään. Voin silti täysin rehellisin mielin sanoa, että innostun aiheestani päivä päivältä enemmän.
Varsinainen urakka on kuitenkin vasta alkamassa. Ensimmäinen oppimani asia on se, miten vaikeaa on rakentaa tarkkoja aikatauluja kenttätyölleen: joskus jo pelkästään työn aloittaminen viivästyy kuukausilla. Sen sijaan, että kuvailisin kolumnissani tutkimustyötä ja kohtaamiani haasteita, saatte lukea erään antropologin kasvutarinaa. Kokemuksieni pariin palaamme keväällä varmasti hiuksia nostattavan jännittävässä jatko-osassa. Sitä odotellessa esitän kysymyksen sekä itselleni että muille samojen epäilysten kanssa painineille: mitataanko relevanssisi muka todella lentomaileissa?
Se, että monet meistä ovat sukeltaneet antropologiaan edellä mainittujen, klassisten esimerkkien kautta, jättää väistämättä jälkensä. Joskus on vaikeaa olla vertaamatta itseään niihin, jotka ovat valinneet sen kaukaisemman polun. Kaikista meistä ei tule oman aikamme Malinowskeja tai Meadeja. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö kotoisalla maaperällä tehtävä tutkimus olisi aivan yhtä yhteiskunnallisesti merkittävää tai tarpeellista – ajoittaisesta kaukokaipuusta huolimatta.
Toimitus
- Verkkotaitto: Marjatta Kuisma
