Aikamatka tulevaisuuteen syväjäädyttämällä

Ihmisten syväjäädyttäminen eli kryoniikka on nykyään melko pitkälti epätieteeksi ja toiveajatteluksi leimattua. Kryoniikan kannattajat luottavat tulevaisuuden teknologiaan, jonka avulla jäädytetyt ihmiset voitaisiin herättää henkiin ja antaa heille uusi elämä. Heräävät kuolleet aikanaan henkiin säilytystankeistaan tai eivät, aihe yhdistää kysymyksiä aikakäsityksistä, taloudesta ja suhtautumisestamme kuolemaan.

Kryoniikka on tekniikka, jossa kuollut ihminen (tai joskus pelkkä pää) säilötään hyvin alhaiseen läm­pö­ti­laan siinä toivossa, että tule­vai­suu­des­sa tiede on keksinyt keinot ihmisen henkiin herät­tä­mi­sek­si. Jäädyttämisen kan­nat­ta­jat vetoavat usein siihen, kuinka perin­tei­ses­tä kuo­le­mas­ta ei takuu­var­mas­ti ole paluuta, mutta jää­dy­tyk­ses­tä voi olla. Käytännössä prosessi alkaa niin pian kuin mah­dol­lis­ta kuoleman jälkeen. Ruumis vii­len­ne­tään kylmällä vedellä ja veri korvataan suoja-aineilla. Hitaan, muutamia viikkoja kestävän jääh­dy­tys­pro­ses­sin päät­teek­si ruumis kelluu nes­te­mäi­ses­sä typessä ‑196 asteen läm­pö­ti­las­sa, eri­tyi­ses­sä tankissa. 

Kryoniikan isänä pidetään yhdys­val­ta­lais­ta Robert Ettingeria. Hän julkaisi 1962 kirjan nimeltä The Prospect of Immortality, jossa hän hah­mot­te­li kry­onii­kan perus­pe­ri­aat­teet. Myöhemmin Ettinger oli perus­ta­mas­sa Michiganiin yhtä maailman tiet­tä­väs­ti kolmesta kry­oniik­kakli­ni­kas­ta. Kaksi muuta löytyvät Arizonasta ja Venäjältä.

Kryoniikka nähdään usein trans­hu­ma­nis­min yhtenä alalajina. Transhumanismi on filo­so­fi­nen suuntaus, joka kannattaa ihmisten muok­kaa­mis­ta fyy­si­ses­ti ja psyyk­ki­ses­ti tek­no­lo­gian avulla. Transhumanistiset projektit pyrkivät esi­mer­kik­si asut­ta­maan avaruuden, muok­kaa­maan ihmisten geenejä perin­nöl­lis­ten sai­rauk­sien pois­ta­mi­sek­si ja lataamaan älyllistä ajattelua tie­to­ko­neel­le tai robot­ti­ke­hoon. Usein näitä pidetään epä­rea­lis­ti­si­na, arve­lut­ta­vi­na tai eet­ti­ses­ti kysee­na­lai­si­na. Utopistiselta kuu­los­ta­val­la kry­onii­kal­la on kuitenkin yhty­mä­koh­tia nyky­lää­ke­tie­teen kanssa. Sukusolujen pakas­ta­mis­ta on käytetty hedel­möi­tys­hoi­dois­sa pitkään, ja viime vuosina lää­ke­tie­tees­sä on käytetty ene­ne­väs­sä määrin esi­mer­kik­si leik­kaus­po­ti­lai­den jää­dyt­tä­mis­tä.

Paitsijäämisen pelko

Mutta onko kry­oniik­ka täysin jär­je­tön­tä touhua, vai ratio­naa­lis­ta tule­vai­suu­teen sijoit­ta­mis­ta? Antropologi Tiffany Romain vertaa ilmiötä hen­ki­va­kuu­tuk­sen hank­ki­mi­seen ja elä­ke­sääs­tä­mi­seen. 

Siinä, missä eläk­kee­seen ja opin­toi­hin sijoit­ta­mi­nen on lupaus talou­del­li­ses­ta vakau­des­ta, kry­oniik­kaan sijoit­ta­mi­nen on lupaus paluusta elämään ja takaisin saadusta ajasta. Kun kuolema mää­ri­tel­lään lopun sijaan pelkäksi esteeksi, voidaan kry­oniik­ka nähdä inves­toin­ti­na, joka siirtää ihmisen nyky­het­kes­tä tule­vai­suu­teen. 

Kryoniikka on koros­tu­neen poh­joi­sa­me­rik­ka­lai­nen ilmiö. Sen har­joit­ta­jat, kry­onis­tit, ovat useimmin ylempään kes­ki­luok­kaan kuuluvia keski-ikäisiä miehiä; ateisteja, tek­no­lo­gias­ta kiin­nos­tu­nei­ta tai alalla työs­ken­te­le­viä. Heitä yhdistää vahva usko vapaisiin mark­ki­noi­hin ja tek­no­lo­gi­seen kehi­tyk­seen. Säilöttyjä ihmisiä on tämän hetken arvioiden mukaan noin kol­me­sa­taa. 

Keskeinen kysymys on, miksi joku tahtoisi tulla syvä­jää­dy­te­tyk­si ja mah­dol­li­ses­ti herä­te­tyk­si henkiin kymmenien tai satojen vuosien päästä? Romainin tut­ki­mus­ten mukaan jää­dy­tys­tä toivovia ihmisiä motivoi voi­mak­kaas­ti pelko siitä, etteivät he ehdi tehdä “ensim­mäi­ses­sä elä­mäs­sään” kaikkea halua­maan­sa. Jotkut kertovat esi­mer­kik­si halua­van­sa suorittaa useamman tutkinnon, käydä ava­ruu­des­sa tai hankkia lapsia, mutta säästävät osan näistä tavoit­teis­ta seu­raa­vaan elämään. 

Abou Farmanin ant­ro­po­lo­gi­set tut­ki­muk­set tukevat tätä teoriaa. Hänen mukaansa kry­onis­te­ja ei niinkään motivoi pelko elämän lop­pu­mi­ses­ta kuin elämän jat­ku­mi­ses­ta ilman heitä. Kuoleman jälkeen on yhä olemassa niin paljon. Maailma jatkaa menoaan, mutta kuollut jää siitä paitsi. 

Kryonisteilla on oma ammat­ti­sa­nas­ton­sa, ja he kutsuvat säi­löt­ty­jä ihmisiä mie­luum­min asiak­kaik­si tai poti­laik­si kuin ruumiiksi. Säilöntätankin ohessa on kuva poti­laas­ta, säilönnän päi­vä­mää­rä ja opti­mis­ti­ses­ti tyhjää tilaa toiselle päi­vä­mää­räl­le: “uudel­leen­he­rää­mi­sen” ajan­koh­dal­le. Alan har­joit­ta­jat jakavat kuoleman kolmeen eri kate­go­ri­aan, joista vasta viimeinen, niin kutsuttu infor­maa­tio­teo­reet­ti­nen kuolema (heidän terminsä) on hetki, jolloin ihminen todella kuolee. Tämän jälkeen hänen tie­toi­suu­ten­sa ja iden­ti­teet­tin­sä eivät enää ole pelas­tet­ta­vis­sa tuhou­tu­vis­ta kudok­sis­ta. Ruumiin jää­dyt­tä­mi­nen tulisi tehdä ennen infor­maa­tio­teo­reet­tis­ta kuolemaa, jotta ihminen voi­tai­siin myöhemmin herättää henkiin onnis­tu­nees­ti niin, että hänen tie­toi­suu­ten­sa ja per­soo­nan­sa olisivat pysyneet vahin­goit­tu­mat­to­mi­na. 

Monet kry­onis­tit panos­ta­vat ter­vey­teen­sä ja elävät melko askeet­tis­ta elämää säi­lyt­tääk­seen kehonsa mah­dol­li­sim­man hyvänä jää­dy­tys­tä varten. Lähes kaikki heistä pitävät ran­ne­ket­ta, josta hoi­to­hen­ki­lö­kun­ta saa kuoleman hetkellä tiedon potilaan jää­dy­tys­toi­vees­ta. Törmäsipä Romain tut­ki­muk­sis­saan myös henkilöön, joka oli tatuoinut rin­ta­ke­hään­sä suuren tekstin ilmai­se­maan samaa asiaa.

Toisessa ajassa, elämän ja kuoleman välillä

Ihmiset ovat kautta aikojen tavoi­tel­leet pitkää, tervettä ikää ja ikuista elämää. Ajatellaan, että tie­toi­suus omasta kuo­le­vai­suu­des­ta erottaa ihmisen muista eläimistä ja samalla antaa elämälle mer­ki­tyk­sen. Kuten Farman asian ilmaisee: kuo­le­mi­nen on inhi­mil­lis­tä, mutta myös kuo­le­mat­to­muu­den tavoit­te­lu on inhi­mil­lis­tä. Ensimmäinen on luon­nol­lis­ta, jäl­kim­mäi­nen kult­tuu­ris­ta. Näin ollen ihmisyys on vuo­ro­pu­he­lua luonnon ja kult­tuu­rin välillä. 

Kryonisteille elämän ja kuoleman raja ei ole yksi­se­lit­tei­nen, vaan yhtey­des­sä tieteen saa­vu­tuk­siin tule­vai­suu­des­sa. Heidän mukaansa tämän­het­ki­nen tietomme kuo­le­mas­ta ja sen mää­ri­tel­mä ovat tila­päi­siä ja alkeel­li­sen tek­no­lo­giam­me rajoit­ta­mia. Kenties juuri tämän takia kry­oniik­kaa on toisinaan moitittu tek­no­lo­gis-uto­pis­ti­sek­si fan­ta­siak­si, joka ylläpitää nykyajan epä­ter­vet­tä suh­tau­tu­mis­ta kuolemaan. Yhtäältä meidän oletetaan maal­li­ses­sa ajat­te­lus­sa hyväk­sy­vän kuoleman lopul­li­suus, mutta toisaalta pyrimme vii­vyt­tä­mään kuolemaa keinolla millä hyvänsä. 

Alan har­joit­ta­jat eivät hyväksy ajatusta sielusta. He ajat­te­le­vat, että ihmisyys ja tie­toi­suus ovat pel­käs­tään aivo­pe­räi­siä ilmiöitä. Monissa uskon­nois­sa ja toisinaan maal­lis­tu­neis­sa­kin hau­taus­ri­tu­aa­leis­sa luodaan ero jon­kin­lai­sen hen­gel­li­sen olemuksen, sielun, ja ruumiin välille. Antropologinen kuo­le­man­tut­ki­mus useissa kult­tuu­reis­sa on osoit­ta­nut, että ruumiin ja sielun nähdään olevan voi­mak­kaas­ti yhtey­des­sä toisiinsa, ja erilaiset rituaalit kuoleman jälkeen val­mis­ta­vat sielun matkaa tuon­puo­lei­seen. Kuolleet on tapana pestä ja pukea, heille laitetaan hautaan matkaan erilaisia tavaroita, heitä surraan näyttävin ritu­aa­lein ja heille jär­jes­te­tään asi­aan­kuu­lu­vat hau­ta­jai­set

Onnistuneen syvä­jää­dy­tyk­sen vaatimat toi­men­pi­teet eroavat perin­tei­ses­tä vainajan hyväs­te­lys­tä. Pakastusprosessi tulee aloittaa mah­dol­li­sim­man pian kuo­lin­het­ken jälkeen, joten pitkille hyväs­teil­le ei jää aikaa. Toisaalta kry­onii­kan voidaan myös nähdä sijoit­tu­van hau­taus­ri­tu­aa­lien ja vainajien käsit­te­lyn jat­ku­mol­le. Jos ihmisyys löytyy aivoista, ruumiista huo­leh­ti­mal­la voidaan varmistaa onnis­tu­nut matka rajan toiselle puolelle — joskin tässä tapauk­ses­sa tavoit­tee­na on tulla rajan tuolta puolen vielä takaisin. 

Se, että jää­dy­tys­tan­kis­sa kelluvia ruumiita kutsutaan yleensä eläville vara­tuil­la nimillä “potilas” tai “asiakas”, kertoo niiden eri­koi­ses­ta asemasta. Potilaiden voidaan nähdä olevan erään­lai­ses­sa väli­ti­las­sa, liikkuvan mate­ri­aa­li­ses­ti ja sosi­aa­li­ses­ti elämän ja kuoleman välillä. Farmanin mukaan syvä­jää­dy­te­tyt ihmiset voidaan niputtaa samaan kate­go­ri­aan aivo­kuol­lei­den ja koo­ma­po­ti­lai­den kanssa: molem­mis­ta tiloista tiedetään yhä kovin vähän, ja niiden epä­mää­räi­syys hämärtää elämän ja kuoleman välistä rajaa. 

Kryonistit puhuvat jää­dy­tyk­ses­tä myös erään­lai­se­na aika­mat­kus­tuk­se­na tule­vai­suu­teen, kuo­le­man­jäl­kei­seen aikaan. Kuolemanjälkeisellä ajalla on tässä kuitenkin erilainen merkitys kuin sillä, miten sitä yleensä on totuttu ajat­te­le­maan uskonnon ja “tuon­puo­lei­sen elämän” kautta. Kryoniikka voisikin onnis­tues­saan muuttaa pysyvästi käsi­tyk­siäm­me ajal­li­suu­des­ta.

Kryoniikka = ihan mautonta?

Kryonistit vetoavat siihen, että on parempi tulla säi­lö­tyk­si ilman varmuutta henkiin herää­mi­ses­tä, kuin var­muu­del­la joutua hau­da­tuk­si tai tuh­ka­tuk­si perin­tei­sen tapaan — siis kuolla lopul­li­ses­ti. Mutta entä jos ihmisiä todella pys­tyt­täi­siin herät­tä­mään henkiin vuo­si­kym­men­ten päästä? 

Kryoniikan tek­ni­ses­ti suurin kysymys on, miten hyvin (tai huonosti) poti­lai­den aivot ovat säilyneet, sillä siitä ei jää­dy­tys­het­kel­lä voi saada varmaa tietoa. Jos aivot ovat osittain tuhou­tu­neet, voidaanko ihminen herättää? Ja jos herät­tä­mi­nen onnistuu, onko kyseessä enää per­soo­nal­taan ja omi­nai­suuk­sil­taan sama ihminen? 

Aivojen lisäksi kehon muu kestokyky on kylmässä koe­tuk­sel­la. Radikaaleimmat kry­onis­tit ja trans­hu­ma­nis­tit pohtivat mah­dol­li­suut­ta siirtää tie­toi­suus robot­ti­ke­hoon tai tie­to­ko­neel­le, joka kestäisi fyysistä ihmis­ke­hoa paremmin. Kryoniikka luottaa lisäksi siihen, että tule­vai­suu­des­sa on löydetty hoi­to­kei­not sel­lai­siin vakaviin sai­rauk­siin, jotka ovat koituneet säi­löt­ty­jen koh­ta­lok­si, ja heidät voi­tai­siin herät­tä­mi­sen yhtey­des­sä parantaa. Sitä, miltä tuntuisi herätä satojen vuosien kuluttua kokonaan uuden­lai­seen maailmaan ja yhteis­kun­taan, ei kukaan voi tietää. 

Suomessa ihmisten syvä­jää­dy­tys­tä ei ole tehty eikä sitä tarjoavia kli­ni­koi­ta ole. On kuitenkin olemassa vuonna 2008 perus­tet­tu yhdistys nimeltään Suomen Kryoniikkaseura, jonka tar­koi­tuk­se­na on edistää kry­oniik­ka­tie­tout­ta. Seuran sivujen kysy­myk­siä ja vas­tauk­sia ‑osiossa perus­tel­laan kry­onii­kan valit­se­mis­ta muun muassa seuraavin argu­men­tein:

Verrattaen parempi vaih­toeh­to: mie­luum­min kyl­mä­säi­löt­ty­nä kuin matojen ruokana. Modernius: ihmiset ovat hau­dan­neet ja polt­ta­neet vainajia tuhansia vuosia, on jo aika kokeilla jotain parempaa.”

Lisäksi pohditaan, “onko kry­oniik­ka ihan lamea?” Vastaus tähän on “Ehkä, mutta ihmisten hau­taa­mi­nen maahan on vielä lamempaa.”

Näistä vas­tauk­sis­ta voi toki olla montaa mieltä. Tulevaisuus näyt­tä­köön, kuka sanoo viimeisen sanan.

  1. Veena Das & Clara Han (toim.): Living and dying in the con­tem­po­ra­ry world: a com­pen­dium
  2. Tiffany Romain. 2010. “Extreme Life Extension: Investing in Cryonics for the Long, Long Term.” Medical Anthropology 29(2): 194 – 215. 
  3. Abou Farman: Cryonic Suspension as Eschatological Technology in the Secular Age
  4. Bernstein, Anya. 2015. “Freeze, Die, Come to Life: The Many Paths to Immortality in Post-​Soviet Russia.” American Ethnologist 42(4): 766 – 781

Kirjoittaja

Bea Bergholm on tuore valtiotieteiden maisteri joka työskentelee AntroBlogin digitaalisessa sisällöntuotannossa. Bean kiinnostuksen kohteita (antropologisesti ja muutenkin) ovat muun muassa globaalit ympäristöongelmat ja ilmastonmuutos, kuoleman rituaalit ja lähimatkailu.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Koronapandemian viimeisimpiä käänteitä on koronaskeptisyyden näkyvyyden kasvu. Keskustelu aiheen tiimoilta ulottuu rajoitustoimenpiteiden kritisoinnista viruksen olemassaolon kyseenalaistamiseen. Lyhyen ajan sisällä myös Suomessa on kirjoitettu useita juttuja hyvinvointialan piirissä ilmenevästä koronaskeptisyydestä. Näissä koronatoimenpiteitä ja maskien käyttöä kritisoivissa keskusteluissa eräs keskeinen, toistuva käsite on pelko.

Maailmanlaajuiset poikkeustilanteet pakottavat meidät pohtimaan vaihtoehtoja matkustamiselle ja kasvokkain tapaamiselle. Yhä useammat tapahtumat on järjestetty kokonaan virtuaalisesti — niin myös monet konferenssit. Toukokuinen antropologian virtuaalikonferenssi tarjosi kiinnostavan sisällön lisäksi ideoita siitä, miltä tapahtumien uudet muodot voivat näyttää tulevaisuudessa.