Yle uutisoi hiljattain tutkimusprojektista, jonka mukaan opiskelijat voidaan jakaa innostuneisiin, stressaantuneisiin, uupuneisiin ja kyynisiin. ”Kuinka tehdä kaikista innostujia?”, kysyy artikkeli. Taustaoletuksena tuntuu olevan, että vain innostuneet oppilaat ovat nykykapitalististen normien mukaisia. Ongelmana ovat opiskelijat, jotka eivät taivu tähän muottiin.
Prekarisaatio ja Affekti -teoksessa sosiologit Annukka Aho et al. kirjoittavat innostumisesta aikakaudellemme tyypillisenä vaatimuksena, josta ajoittain muodostuu myös pakko. Innostumista tarvitaan pätkätöiden viidakossa luovimiseen, omien ideoiden onnistuneeseen pitchaamiseen ja menestykseen aikana, joka on täynnä epävarmuustekijöitä. Kun innostuminen lopahtaa, tilalle tulee uupumusta ja pelkoa.
Huomio opiskelijoiden välisistä suurista eroista on tärkeä, mutta ei yllättävä. Luokittelun sijaan olisi mielekkäämpää kysyä, millainen opiskeluympäristö olisi erilaisille ihmisille suotuisa – etenkin kun oppilas voi olosuhteiden muuttuessa siirtyä “kategoriasta” toiseen. “Innostunut” oppilas voi epäonnistumisen tai kiusaamisen myötä muuttua kyyniseksi tai uupua. Innostuneisuuden voidaan myös nähdä liittyvän hyväosaisuuteen ja periytyvän. Nuoren koulumenestyksen taustalla on paljon muitakin tekijöitä kuin persoonallisuus ja taidot.
Ylen artikkelissa mainittu masennus ja koulu-uupumus, merkityksellisyyden katoaminen opiskelusta ja epäonnistumisen pelko lienevät seurausta koulumaailman tavasta arvottaa vain tietynlaisia kykyjä ja osaamista, ja palkita vain “innostuneesta” osallistumisesta. Kaikki eivät kuitenkaan ole urheilullisia tai sosiaalisia. Joidenkin on mahdotonta sopeutua sosiaalisia taitoja ja kilpailullisuutta korostavaan koulumaailmaan.
Opiskelijoiden hyvinvointiin on syytä kiinnittää huomiota niin Suomessa kuin muuallakin. Viime viikolla Yhdysvalloissa tapahtui jälleen kouluammuskelu, joka vaati yhteensä 17 ihmisen hengen. Itsekin nuorena kouluampumista suunnitellut bloggaaja David Fisher kirjoitti syistä, jotka saivat hänet aikoinaan fantasioimaan kanssaopiskelijoidensa ampumisesta.
Fisher korostaa mustavalkoisen ajattelun, normatiivisten sukupuoliroolien ja kilpailullisuuden armottomuutta niille, jotka eivät kuulu “innostujiin”. Pahimmillaan kaikkien opiskelijoiden muuttaminen innostujiksi on tavoite, joka kohdistaa paineen ”tietynlaisuudesta” yksittäiseen opiskelijaan. Se todennäköisesti vain pahentaa niiden opiskelijoiden sosiaalista asemaa, jotka eivät kuulu tähän ryhmään.
Fisher soitti nuorena viulua, nautti taiteesta, kirjallisuudesta ja klassisesta musiikista. Hän oli kiinnostunut politiikasta. Hän olisi varmasti voinut pärjätä koulussa hyvin, ellei dominoiva miesmalli olisi syrjäyttänyt häntä sosiaalisesti ja johtanut systemaattiseen koulukiusaamiseen, joka vain paheni koulun vaihdon myötä. ”Erilaisille” nuorille ei yksinkertaisesti ollut paikkaa kilpailullisessa ja pinnallisessa koulumaailmassa.
Fisher kirjoittaa yhteiskunnan ongelman olevan siinä, että se pakottaa kaikki osallistumaan – nekin, jotka eivät halua tai pysty. Mieleen nousevat Suomessa jo tarhaikäisille suunnitellut ansioluettelot. On vaikea kuvitella, että jatkuva lapsiin ja nuoriin kohdistuva vertailu, mittaaminen ja kategorisointi auttaa ketään ’innostumaan’. Pahimmillaan se johtaa korostuneeseen syrjäytymiseen normalisoinnin paineen kasvaessa sietämättömäksi.
