Henkisyys on niin olennainen osa ihmisyyttä, että sitä on antropologiassa tutkittu aivan tieteenalan alkuajoista asti. Taipumusta kokea yliluonnollisen tai ei-inhimillisen läsnäolo ja vaikutus tutkitaan esimerkiksi paneutumalla erilaisiin rituaaleihin, seremonioihin ja uskomuksiin, tai tarkkailemalla ihmisten tapaa toteuttaa uskoaan jokapäiväisessä elämässään. Tämän kategorian kirjoitusten myötä tutustut uskonnon ja henkisyyden aihepiiriin tarkemmin.
Myytti on kertomus ihmiskunnan alkuaikojen tapahtumista, joissa jumalolentojen teot nähdään esikuvina ja esimerkkeinä siitä, miten elämä tulee järjestää. Kansalliseepoksemme, suomalaisen luomismyytin tarinan kertovan Kalevalan päivää vietetään vuosittain 28. helmikuuta. Mitä luomismyytit ovat, ja kuinka erikoinen Kalevala niiden joukossa on?
Värikkäät, nauravat pääkallot näkyvät yhä enemmän suomalaisessa katukuvassa. Niitä on vaatteissa, koriste-esineissä, julisteissa, tatuoinneissa, ja tietenkin meksikolaisten ravintoloiden ja baarien kuvastoissa. Myös kuolleiden päivä on murtautunut suomalaiseen tietoisuuteen eräänlaisena meksikolaisena halloweenina. Värikkäällä kuolemakuvastolla on moniulotteinen ja hieman synkkä kulttuurihistoria, joka punoutuu meksikolaiseen yhteiskuntaan myös marraskuun alun ulkopuolella.
1600-luvulta lähtien eurooppalaiset filosofit ja tiedemiehet ovat ajatelleet, että kaikissa yhteiskunnissa on uskottu yliluonnollisiin olentoihin, kerrottu tarinoita maailman synnystä ja pohdittu kuolemanjälkeistä kohtaloa. Syntyi käsitys uskonnosta universaalina kategoriana, joka muistutti aika tavalla kristinuskoa. Sen keskiössä oli ero luonnollisen ja yliluonnollisen välillä sekä ihmisen usko jälkimmäisen olemassaoloon. Sittemmin käsite on levinnyt kaikkialle maailmaan ja saanut mitä erilaisimpia merkityksiä.
Moni 2010-luvun suomalaiskristitty harjoittaa uskoaan useiden uskonyhteisöjen tilaisuuksissa, yhteiskristillisissä tapahtumissa tai eri tunnustuskuntiin kuuluvien uskovien keskenään järjestämissä kotikokouksissa sen sijaan, että osallistuisi vain oman kirkkonsa toimintaan. Nämä kristityt eivät kutsu itseään uskovaisiksi vaan uskoviksi ja katsovat, ettei heillä ole uskontoa vaan usko. Seurakunnan he käsittävät omaa tunnustuskuntaa laajemmaksi kristittyjen yhteisöksi, johon kuuluvat kaikki jokseenkin samoin uskovat. Kutsun tällaisia uskovia poikkikristillisiksi, sillä he toimivat kristillisten yhteisöjen perinteisten käyttäytymismallien vastaisesti.
Kun tragedia iskee, ihminen reagoi. Tulee tarve kokoontua, hakea lohtua ja yrittää löytää järkeä sekasorron keskeltä. Syntyy spontaaneita, epävirallisia muistomerkkejä, kun tapahtumapaikalle viedään kukkia, kynttilöitä, kuvia ja muita esineitä. Sen jälkeen tulevat viralliset muistomerkit, jotka ilmentävät pidemmälle kehittynyttä tapahtuman käsittelyn prosessia. Kumpikaan muistamisen työkalu ei täysin pysty kuvaamaan tai konkretisoimaan sitä, miten ihminen kokee menetyksen ja miten arki muuttuu tragedian seurauksena. Tässä tekstissä pohditaan arkeen paluun haasteita ja sosiaalista muistamista menetyksen kautta Perun sisäisen konfliktin (1980–2000) ja Norjan vuoden 2011 terrori-iskun valossa.
Uskontokriitikot esittävät, että paras tapa päästä eroon uskonnoista on opettaa lapsille tieteellistä maailmankuvaa ja unohtaa satuilut. Vastasyntynyt on heidän mukaansa uskonnoton. Jos taipumus uskonnollisuuteen laskisi suhteessa yhteiskunnan maallistumiseen, voisi olettaa, että länsimaissa uskonnot lakastuisivat itsestään. Uskonnollisten ideoiden sitkeydestä kertoo se, että niitä ilmenee yhteiskunnissa, joissa uskonnolla ei ole ollut näkyvää roolia vuosikymmeniin Jottei keskustelu supistuisi mustavalkoiseksi väittelyksi uskonnon puolesta ja vastaan, tulee uskonnollisuuden yhteisestä juuristosta versovia uniikkeja kasvustoja hahmottaa selkeämmin. Mihin, miten ja miksi uskomme? Tässä projektissa antropologian ja modernin kognitiotutkimuksen yhteistyö on osoittautunut hedelmälliseksi.
