Uutistoimitus kommentoi ajankohtaisia puheenaiheita ja uutisia antropologin silmin – täydentäen, selventäen ja tarvittaessa oikaisten.
Kahdeksan tunnin työpäivä oli aikanaan kovan poliittisen taistelun tulos, ja työajan lyhentämistä vastustettiin ankarasti. Lyhyempi työaika nähtiin taloudellisesti mahdottomana, ja lisääntyvä vapaa-aika nähtiin uhkana yhteiskuntarauhalle ja yleiselle moraalille. Nämä pelot osoittautuivat katteettomiksi. Työajan lyhentäminen ei syössyt yhteiskuntaa tuhoon.
Pari viikkoa sitten HS julkaisi artikkelin, joka pohjautui YK:n naisjärjestön keväällä julkaisemaan kyselytutkimukseen arabimaailman asenteista sukupuolten tasa-arvon suhteen. HS:n artikkeli veti raportin mutkia suoraksi, ja loi arabimiehistä jopa rasistisen kuvan. Juttu tiivistyi toimittajan kysymykseen: ”Mistä tasa-arvotietoisia arabimiehiä sitten saadaan?” Tällä viikolla Nyt.fi -verkkolehdessä julkaistussa positiivishenkisessä seurantajutussa kuvataan Libanonin erottuvan arabimaailmassa edukseen tasa-arvoasenteissa. Juttuun haastateltiin myös minua.
Mieshenkilö kysyy ikääni. Olemme tunteneet vain muutaman minuutin. Samalla hän kertoo olevansa kaksi kertaa minua vanhempi. Mies flirttailee. Kerron ikäni, vaikka kysymys on mielestäni asiaton. Seuraavaksi mies kysyy painoani. Naurahdan. En tiedä, miten muuten reagoida nolostuttamatta häntä. Kyseessä on valtasuhde: miehellä on tutkimusprojektini kannalta tärkeitä suhteita. Jos nolostutan hänet, tutkimukseni kannalta tärkeä ovi pysyy kiinni.
Marraskuun alussa Etelä-Suomen Vasemmistonuoret järjesti Yläluokkasafarin, retken jolla tutustuttiin yläluokan suosimiin asuinalueisiin. Näillä vasemmistonuorten ”ökyalueiksi” nimeämillä asuinalueilla asuu varsinaisen yläluokan lisäksi myös paljon keskiluokan edustajia. Heitä Yläluokkasafari ärsytti.
Viime viikkoina mediassa on keskusteltu työttömien työhaluttomuudesta, joka koetaan uhkana yhteiskunnan moraaliselle järjestykselle. Työhaluttomiin keskittymällä media jää kauas journalistisista ihanteista. Suurin osa työttömistä haluaa töitä. Heidän arjestaan kertomisen sijaan toimittajat esittelevät työnvälttelijöitä.
Uhkakuvat tekoälystä sijoittuvat pitkään traditioon: teknologiset innovaatiot kirjoitustaidosta geeniteknologiaan muuttavat kulttuuria ja ovat samalla kriisi ihmiskuvalle. Keinoälyyn liittyvää ahdistusta tutkinut antropologi Kathleen Richardson väittää, että robottilapset, kyborgikumppanit ja teknologiset terapeutit ovat vääjäämättä tulevaisuutta. Niiden haaste on pikemminkin sosiaalinen kuin moraalinen: millainen eksistentialistinen kriisi on ihmissuhteiden väheneminen?