Hiihtolomaviikko osoittautui antropologiseksi ilotteluksi: tieteenala on nousemassa uudella tavalla suuren yleisön tietoisuuteen. Keskustelua siivitti Suomen Kuvalehden artikkeli, jossa käsiteltiin antropologian 'hyödyllisyyttä' sekä työllistymismahdollisuuksia. On eriskummallista, että keskustelu koulutusalojen 'hyödyllisyydestä' käy jälleen niin vilkkaana, kun koulutuksen soveltuvuus työtehtäviin on usein pitkälti mielikuvakysymys.

Yliopistomaailma on kohdannut viime vuosina monia muutoksia. Henkilökuntaa on irtisanottu ja määrärahoja leikattu. Oppiaineet yhdistyvät uusiksi kokonaisuuksiksi, mikä saattaa tuntua sekavalta tai jopa uhkaavalta. Mullistusten keskellä on pakko pysähtyä pohtimaan, millaisena tulevaisuus yliopistoille näyttäytyy. Mitä uudistukset käytännössä tarkoittavat? Millaisia muutoksia leikkausten seurauksena on jo jouduttu tekemään, ja miten ne ovat vaikuttaneet antropologiaan yliopistoissa sekä henkilöstön että opiskelijoiden kannalta?

Sipilä-gate nousi nopeasti pikkujoulukauden kuumimmaksi puheenaiheeksi. Asiasta on kuoriutunut päivittäin uusia kerroksia, ja siitä on esitetty erinomaisia analyyseja. Yhdeksi tapauksen voittajaksi nousee journalistinen integriteetti ja sananvapauden puolustaminen. Politiikan pelisäännöt puolestaan ottavat taas kerran rutkasti turpiin. Tekstissä tapahtunutta pohditaan erinäisten aikamme ilmiöiden kautta, ja peilataan tapahtumia tutkijoiden yhteiskunnalliseen asemaan.

Timo Kaartinen on pitkän akateemisen uran tehnyt antropologi, joka aloitti elokuussa sosiaali- ja kulttuuriantropologian professorina Helsingin yliopistolla. Hän on erikoistunut työssään Kaakkois-Aasiaan. Kaartisen oma tutkimus on käsitellyt monipuolisesti erilaisia aihepiirejä muistamisesta ja suullisesta perinteestä kielenkäyttöön ja valtakysymyksiin. Professori Kaartinen on lisäksi laajasti perehtynyt ympäristöön liittyviin keskusteluihin, joten pyysimme häntä kertomaan meille ympäristöantropologiasta ja sen yhteiskunnallisesta sovellettavuudesta.

'Yliopisto on kriisissä', huomaan kiljuvani Kiasman kulmalla yhtenä talvipäivänä tänä historiallisen yliopistoaktivismin vuotena 2015. Kädessäni on halpahallin ämpäri, päässäni omituinen valkoisista paperitolloista koostettu päähine. Lisäksi raahaan ympäriinsä aaltopahvista kylttiä, joka ilmoittaa minun olevan asioihin ‘hieman tyytymätön’. Miten ihmeessä aivan tavallinen tutkija ja perheenäiti on päätynyt moiseen tilanteeseen? Tehdään pikainen katsaus suomalaisen yliopistokriisin taustoihin. Samalla on hyvä muistella, mitä kaikkea vuosi on tuonut muassaan.