Ruandan kansanmurha synnytti muistamisen kulttuurin

Ruandan kansanmurhasta tuli huhtikuussa kuluneeksi 25 vuotta. Menehtyneitä surraan vuotuisen muistokävelyn ja kynttiläseremonian lisäksi nykyisin myös twiittaamalla. Sureminen ja muistaminen ovat tärkeitä osia valtion uudelleenrakentamisessa.

Ruandan kansanmurhasta on kulunut vuonna 2019 neljännesvuosisata. Huhtikuu, joukkoteloitusten alkamisaika, on suremiselle omistettu kuukausi. Silloin tuhansien vehreiden kukkuloiden maa hiljenee muistamaan joukkomurhan uhreja.

Tässä artikkelissa pohdin omiin etnografisiin havaintoihini ja haastatteluihin perustuen, miten muistaminen ja suru näkyvät osana ruandalaisten kollektiivista identiteetin rakentamista. Haastateltavat haluavat pysyä nimettöminä, koska eivät uskalla julkisesti arvostella Ruandan valtion harjoittamaa politiikkaa.

Riitit ja rituaalit ovat tärkeitä työkaluja surun käsittelyssä, mutta sukupolvelta toiselle siirrettäessä ne muuttavat muotoaan. Joitakin huolettaa, että kansanmurhan muisto näkyy tulevaisuudessa vain häshtäginä sosiaalisessa mediassa.

Hiljainen tuhansien kukkuloiden kansa

Ruandan kansanmurha muistetaan yhtenä lähihistorian julmimmista joukkomurhista. Huhtikuussa vuonna 1994 alkanut verilöyly kesti 100 päivää, joiden aikana lähes miljoona ihmistä sai surmansa. Heistä suurin osa oli tutseja, mutta uhrien joukossa oli myös maltillisia hutuja.

Hutu- ja tutsi-ryhmien välinen konflikti juontaa juurensa Belgian siirtomaahallinnon ajalle, jolloin vähemmistöön kuuluvat tutsit ja enemmistöön kuuluvat hutut asetettiin keskenään eriarvoiseen asemaan. Belgialaiset hallitsijat jaottelivat hutut ja tutsit omiksi etnisiksi ryhmikseen. Tosiasiassa kyseessä oli kuitenkin samaan kansaan ja kulttuuriin kuuluvat, yhteistä kieltä puhuvat yläluokka (tutsit) ja työväenluokka (hutut). Vuosikymmenten kuluessa alempiluokkaisten hutujen keskuudessa kasvoi etninen Hutu Power -ääriliike, joka vuonna 1994 äityi kansanmurhaksi tutseja vastaan.

Rauhan laskeuduttua Ruandan valtio on tehnyt ihmeeksi kutsutun kehityspyrähdyksen. Tänä päivänä Ruandan talous on yksi tasaisimmin kasvavista Afrikan mantereella. Ruandaa pidetään Afrikassa tasa-arvon edelläkävijänä: naisten osuus parlamentissa on jopa suurempi kuin miesten. Ilmainen peruskoulu ja perusterveydenhuolto ovat nekin uskomattomia saavutuksia maassa, jonka väestötiheys on suurin koko Afrikassa.

Olen asunut Kigalissa, Ruandan pääkaupungissa nyt neljä kuukautta. Kävellessäni Singaporen siisteyteen verrattavassa Kigalin keskustassa on vaikea ymmärtää, että vain muutama vuosikymmen sitten näillä samoilla kaduilla makasi viidakkoveitsellä tapettuja ruumiita.

Afrikassa ruandalaiset ovat tunnettuja hiljaisuudestaan. Toisin kuin naapurimaissa Ugandassa ja Kongon Demokraattisessa Tasavallassa, täällä meno on seesteistä. Liikenne on rauhallista. Ruandalaisessa ja suomalaisessa kultturissa voi havaita paljon samaa. Ihmiset ovat luonteeltaan enemmän introvertteja kuin ekstrovertteja, mutta hyvin ystävällisiä ja luotettavia. Vaikka hiljaisuuden voisi helposti kuitata kansanmurhan piikkiin, ovat ruandalaiset ansainneet maineensa hitaasti lämpenevänä ja varautuneena kansana jo ennen vuoden 1994 tapahtumia.

Surun huhtikuu

Kuinka kansanmurhan jättämistä traumoista voi koskaan parantua? Jokainen ruandalainen menetti tragediassa jonkun läheisen – perheenjäsenen, naapurin, ystävän tai työtoverin. Jotkut menettivät koko perheen. Vaikka yli puolet väestöstä on syntynyt vuoden 1994 jälkeen, ovat myös uuden sukupolven nuoret kaihoisia menneistä sukulaisista, joita eivät koskaan päässeet tapaamaan.

Politiikan tutkija Hinni Aarninsalo kirjoittaa Ruandan valtion rakentamasta yhtenäisestä identitteettipolitiikasta kansanmurhan jälkeen. Hutujen tai tutsien sijaan tämän päivän kansalaiset ovat ensisijaisesti ruandalaisia, ja ainakin paperilla samanarvoisia. Etnisiä nimityksiä hutu ja tutsi ei sovi enää julkisesti käyttää. Valtion harjoittamasta kansan yhdistämispolitiikasta voi lukea lisää The Ulkopolitistin julkaisemasta Aarnisalon artikkelista.

Osana kansan kollektiivista identiteettiä on kansanmurhan muistaminen. Vaikka muisto ja suru ovat monelle osa jokapäiväistä arkea, ei menneistä juurikaan puhuta – paitsi huhtikuussa. Silloin töitä tehdään vain puolipäiväisesti, jos ollenkaan. Loppupäivästä kansalaisten odotetaan osallistuvan yhteisöllisiin keskusteluihin, joissa kansanmurhasta selviytyneet jakavat kokemuksiaan.

Surukuukausi alkaa 7. päivä huhtikuuta. Se on päivä, jolloin vuonna 1994 ääri-hutujen armeija Interahamwe kaappasi vallan. Silloisen hutu-presidentin, Juvénal Habyarimanan, lentokone oli ammuttu alas edellisenä päivänä.

Viimeisten vuosien aikana Ruandan valtio on järjestänyt aina 7. huhtikuuta muistokävelyn parlamenttitalolta Amahoro-stadionille. Niin tänäkin vuonna. Huhutaan, että tämä kerta olisi viimeinen.

“Ensimmäistä kertaa 25 vuoteen tänään ei sada.”

7. huhtikuuta osuu tänä vuonna sunnuntaille. Päivä on aurinkoinen ja parlamentin edusta täyttyy jo aikaisin ihmisjoukosta. Juhlaviin suruvaatteisiin pukeutuneet osanottajat hikoilevat helteessä. Monella on päällä harmaata. Väri symboloi tuhkaa, joka peitti maan ruumiiden polttohautausten jälkeen.

Vuoden 1994 väkivaltaiset tapahtumat alkoivat parlamenttitalosta. Täältä muistokävely saa alkunsa ja päättyy lopulta Amahoro-stadionille, jossa YK:n pystyttämä pakolaisleiri tarjosi suojaa yli 12 000 tutsille. Amahoro tarkoittaa ruandaksi rauhaa. Stadionilla muistoseremonia jatkuu iltamyöhään asti.

Minua on varoitettu jo etukäteen, että päivän tapahtumat tulevat olemaan raskaita. Muistaminen aktivoi traumoja. Ihmisiä pyörtyilee. Jotkut itkevät ja kiljuvat. Osa yltyy sydäntäsärkevään suruhuutoon. Lopulta heidät saatetaan pois kulkueesta Punaisen Ristin vapaaehtoisten toimesta. Tätä kutsutaan traumaperäiseksi stressihäiriöksi eli PTDS:ksi (post-traumatic stress disorder). PTSD-oireyhtymästä kärsii tutkimusten mukaan moni ruandalainen. Trauma periytyy tuleville sukupolville, jos edellinen sukupolvi ei käsittele sitä.

Yleensä hyvin vilkas Remeran kaupunginosa näyttäytyy kummituskaupunkina. Armeija ja poliisi ovat sulkeneet kadut. Ruandan presidentti Paul Kagame saapuu johtamaan muistokulkuetta. Hänen johtamansa RPF-armeija (Rwandan Patriotic Front) marssi Ugandasta Ruandaan kesällä 1994 ja lopetti joukkoteloitukset. Kuten kenraali konsanaan hän astuu autosta ulos, itse ajajan penkiltä. Kagame ei ole vain poliittinen johtaja. Ruandalaisessa mediassa hänet esitetään myös kansan henkisenä johtajana ja isähahmona.

Muistoseremonia Amahoro-stadionilla 7.4.2019

Presidentti Kagamea seuraavat Belgian pääministeri Charles Michel ja Kanadan kenraalikuvernööri Julie Payette. Ulkomaisten poliitikkojen ja arvovaltaisten vieraiden määrä on tänä vuonna suurempi. Twitterissä häshtägit #NeverAgain ja #Kwibuka25 ovat myös ulkomaisten toimittajien ahkerassa käytössä. 25 vuotta sitten koko maailma käänsi katseensa toisaalle. Silloin YK ja länsimaat vetivät rauhanturvaajat maasta pois, vaikka joukkoteurastuksen uhrit olivat lähestulkoon kaikki siviilejä. Tänään koko maailma tuntuu muistavan Ruandaa.

Stadionia koristavat suuret banderollit, joissa lukee slogan Kwibuka. Se tarkoittaa vapaasti käännettynä uudelleen luomista muistamisen kautta. Edessäni istuvat nuoret ottavat selfieitä ja tallentavat niitä sosiaaliseen mediaan häshtägillä #kwibuka. Seremonia alkaa ministerien puheilla, joita seuraa kansanmurhan uhrin todistajalausunto. Tänä vuonna tapahtumassa on puhumassa vain yksi uhri. Aiemmin heitä on ollut useita, ja puheet itkujen ja huutojen saattelemana ovat jatkuneet yömyöhään asti. Uhrin todistajanlausunnon laukaisemana yleisö alkaa huutaa ja itkeä.

Tunnelma kuitenkin vaihtuu nopeasti, kun stadionin suurelle screenille lävähtää amerikkalaisen julkkiksen Ellen DeGeneresin kasvot. “Me olemme tänään kanssanne, Ruanda”, hän hymyilee kameralle. Seuraavana terveisiä vilkuttaa USA:n entinen presidentti Bill Clinton, hänen perässään taas Britannian entinen pääministeri Tony Blair. Videolla usea länsimaalainen julkisuuden henkilö hehkuttaa Ruandan taloudellista kasvua ja inhimillistä kehitystä. Sitten valot sammutetaan, ja presidentti Kagame sytyttää kynttilän. Sen perässä 30 000 tuikkua valaisee stadionin, ja laulun saattelemana ihmisvirta alkaa valua hiljalleen ulos.

“Ensimmäistä kertaa 25 vuoteen tänään ei sada. Vuodesta 1994 lähtien 7. päivä huhtikuuta on satanut aina”, ihmettelee ruandalainen ystäväni jättäessämme stadionin. Hänen peräänsä toinen jatkaa: “Totta! Tämä vuosi oli erilainen. Seremoniakin oli paljon lyhyempi. Aiemmin paljon useammat kaatuilivat, itkivät ja huusivat. Silloin minäkin liikutuin.“

Olen itsekin vähän hämilläni. Lähinnä Clintonin ja Blairin hymyyn jäätyneiden naamojen tähden, jotka iskostuivat mieleeni seremonian aikana.

Katubanderolli Kigalissa.

Kyläperinteet kunniaan

Entisinä vuosina koko huhtikuu oli omistettu muistamiselle. Tänä vuonna normaaliin rytmiin palataan kuitenkin jo kolmen muistopäivän jälkeen. Useat haastattelemani ruandalaiset kertovat kuulleensa, että ensi vuonna muistaminen tapahtuisi pienemmissä piireissä. Silloin jokainen piirikunta voisi itse päättää, kuinka haluavat muistaa kansanmurhan uhreja.

Itsenäistymisen jälkeen Ruandan valtio on omaksunut useita siirtomaa-aikaa edeltäneitä kyläyhteisöjen rituaaleja koko kansan menoiksi. Esimerkiksi umuganda, vapaasti suomennettuna yhdessä tekeminen, on valtion määräämä kuukausittainen siivouspäivä. Silloin kaikki kynnelle kykenevät aikuiset omistavat yhden päivän yhteiseksi hyväksi, esimerkiksi yleisiä tiloja siivoamalla tai kunnostamalla. Päivän päätteeksi koko naapurusto kokoontuu puimaan naapurustossa käytyjä kiistoja ja erimielisyyksiä, tai muita kaikkia koskettavia tapahtumia.

Kansanmurhan jälkipyykkiä siivottaessa vanhat Gacaca-käräjät otettiin uudelleen käyttöön. Niissä syyllinen paljastaa rikoksensa koko kylän tai rikosta koskevan yleisön edessä. Rangaistus sovitetaan yhteisön yksimielisellä päätöksellä. Kehuttua menetelmää on kuitenkin viime aikoina kyseenalaistettu. Psykologi Karen Brounéuksen mukaan Gacaca-käräjiin osaa ottaneet kansanmurhan uhrit ovat kärsineet PTSD-oireista jopa enemmän kuin ne, jotka eivät olleet kuulemassa todistajalausuntoja.

Arkkitehtonisena esimerkkinä taas voi mainita Kigalissa sijaitsevan Convention Centerin. Miljoonia maksanut huippumoderni messukeskus on valmistettu perinteisen kuninkaan majapaikan mallin mukaisesti. Entisaikaan bambusta valmistetun kupukaton sijaan nykyaikaisen messukeskuksen kupoli välkkyy pimeän tullen neonväreissä.

Muistamisen antropologia

Muistaminen on antropologian alalla laajasti tutkittu aihe. Jokaisesta yhteisöstä voi löytää ominaisia tapoja ylläpitää muistoja. Muistaminen on yhteisöllistä toimintaa, johon kuuluvat oleellisena osana riitit – säännönmukaiset ja symboliset toiminnot, sekä rituaalit – toiminnat ja menot, jotka voivat olla osana riittejä.

Antropologi Paul Connertonin mukaan juuri rituaaliset menot vahvistavat yhteenkuuluvuuden tunnetta, ja avittavat muistojen siirtymistä sukupolvelta seuraavalle. Tärkeänä osana Connerton pitää myös riittien toistuvuutta. Ruandan kohdalla jokavuotinen, samalle päivälle osuva muistoseremonia rytmittää suremisprosessia ja muistamista, antaen niille valmiin ajallisen rakenteen. Kuten Saara Toukolehto AntroBlogin artikkelissa “Elämää holokaustin varjossa” kirjoittaa:

“Riiteissä ei vain muisteta, vaan sananmukaisesti uudelleen eletään menneisyyden tapahtumia. Näin yhteisöä yhdistävä menneisyys ei ole vain museoissa esitelty jäänne, vaan se linkittyy ihmisten kokemusmaailmaan tässä hetkessä, vahvistaen kokemusta laajempaan yhteisöön kuulumisesta sosiaalisesti ja empiirisesti.”

On kuitenkin tärkeä huomata, kenen ehdoilla tai toimesta muistaminen tapahtuu. Muistoja saatetaan myös häivyttää tai vääristää, huomauttaa antropologi Laura Calderón Westö artikkelissaan “Tragedian jälkeen: muistamisesta ja arkeen paluun vaikeudesta”.

Ruandan kohdalla on selvää, että muistamisen muodon ja ajankohdan määrää valtio. Kansanmurhan uhrit olivat pääosin tutseja, joten heidän kokemuksensa ja muistonsa ovat riittien ja rituaalien pääosassa. Silti myös hutut, erityisesti leskeksi jääneet naiset, kokivat suuria menetyksiä sodassa. Sosiologi Marie Berry havainnoi kirjassaan War, Women, and Power: From Violence to Mobilization in Rwanda and Bosnia-Herzegovina kuinka sodan jälkeen hutunaiset kokivat, etteivät he saaneet surra menehtyneitä poikiaan ja miehiään, sillä heidät nähdään syyllisinä sotaan.

Hutu-naisten suhde 1994-vuoden tapahtumiin aiheuttaa paljon ristiriitaisia tunteita. Vaikka naiset eivät itse olleet osallisia väkivaltaan, he joutuivat katsomaan sivusta heille läheisten miesten häikäilemättömiä tekoja. Valtion tarjoama narratiivi kansanmurhasta tarjoaa vain kaksi omaksuttavaa roolia muistamiseen: uhrin ja syyllisen roolit. Hutulesket sekä heidän jälkeläisensä on suljettu yhteisten muistamisrituaalien ulkopuolelle.

Kuninkaanpalatsin museo. Nyanza, Ruanda.

Palaan vielä hetkeksi iltaan stadionilla. Melkein laulavat, kauas kantavat huudahdukset muistuttavat minua muustakin kuin PTSD-oireyhtymästä. Nimittäin karjalaisten itkuvirsistä. Kansanrunouden tutkija Martti Haavio uskoo, että itkuvirsissä kuuluu kaikkien kansojen murhe.

“Samankaltaista rituaalista suru- ja/tai valitusrunoutta tunnetaan eri kulttuureissa ympäri maailmaa”, kirjoittaa folkloristi Viliina Silvonen. Esimerkiksi Amerikan alkuperäiskansat pitävät suremisen ja muistamisen perinteitä suuressa arvossa.

Maya-kansaa edustava kirjailija Martín Prechtel kirjoittaa teoksessaan The Smell of Rain on Dust: Grief and Praise Maya-yhteisön tavoista käsitellä surullista tapahtumaa tai henkilön menetystä. Suru ja ylistys ovat yhtä. Ylistys elämälle voi syntyä vain, kun suru kohdataan. Yhteisön menettäessä jäsenen koko kylä kokoontuu yhteen laulamaan, itkemään ja rummuttamaan. Meteliä pidetään ja tunteita nostatetaan. Näin syntyy runsas määrä hengellistä energiaa, joka maya-uskon mukaan kuljettaa poismenneen sielun tuonelaan. Samalla suru yhdistää ja kannattelee yhteisöä. Ilman kunnollisia vainajan valvojaisia, itkua ja huutoa sielu parka jää limboon, jonnekin tämän maan ja tuonpuoleisen väliin.

Jos maya-perinteitä uskotaan, ruandalaisten itkevien ja huutavien ihmisten poistaminen muistokulkueesta oli kaikkea muuta kuin surua kunnioittavaa. Samalla on muistettava, että traumaperäinen stressioireyhtymä on todellinen ja siitä kärsivistä on pidettävä huolta. Maya-kansan keskuudessa muistaminen on ollut ylistävää, jopa vapauttavaa, sillä siihen kuuluvat riitit ja rituaalit ovat määräytyneet yhteisön toimesta. Ruandassa taas valtio on ylhäältäpäin elvyttänyt vanhoja perinteitä. Ehkä kaikki niistä eivät sovi stadionin kokoiselle mega-areenalle.

Katse menneeseen vai tulevaan?

Eräs haastattelemani nuori nainen oli vasta ala-asteikäinen, kun intarhamwen-joukot murhasivat hänen läheisensä. Istumme ravintolassa, kun televisiosta alkaa keskusteluohjelma kansanmurhasta. Nainen kääntää päänsä pois. Monen psyykenlääkekuurin ja terapiahoidon jälkeenkään hän ei halua ottaa osaa yhteisiin muistamisen rituaaleihin. Muistot ovat naisen mielessä joka päivä. Hän ei tarvitse erillistä kuukautta tapahtumien kertaamiseen.

Vuosi kansanmurhan jälkeen syntynyt nuori mies on ottanut osaa muistokävelyyn joka vuosi. Hänen perheensä pakeni Ugandaan hänen ollessa äitinsä kohdussa. Miehelle muistoseremonia ja keskustelutilaisuudet ovat tapoja työstää perheensä tragediaa. Hän ei koskaan tavannut kolmea enoaan. Väkivallan suuruutta ja järjettömyyttä olisi vaikea käsitellä, ellei hän ottaisi osaa jokavuotisiin rituaaleihin.

On hienoa, että Ruandan valtio on lähes heti vuoden 1994 jälkeen luonut tilaisuuksia muistaa menehtyneitä. Ne tarjoavat ymmärrystä uusille sukupolville. Samalla riitit voivat kuitenkin lietsoa traumoja ja haavoja, joita moni kantaa jokapäiväisessä elämässään.

Sosiaalisen median aikana vanhemmat sukupolvet ovat huolissaan, että uudelle sukupolvelle kansanmurhan muisto on vain häshtägi. Whatsappia avatessani huomaan, että suurin osa ruandalaisista ystävistäni on vaihtanut profiilikuvakseen tuon samaisen häshtägin. Katukuvaa koristavat vielä pitkään Kwibuka 25 -julisteet. Kukaan ei pitänyt huhtikuussa juhlia. Se olisi ollut jopa lainvastaista. Poliisi kutsutaan paikalle jos huomataan, että naapurustossa soitetaan musiikkia.

Huhtikuussa mietin myös omaa kulttuuriperimääni. Omat isovanhempani eivät puhuneet sisällissodan repimästä Suomesta. Talvisodastakaan ei saanut kysyä, sillä miinanraivaajana toiminut ukkini näkisi pahoja unia seuraavana yönä. Väkivalta, kuolema ja läheisen menettäminen ovat varmasti vaikeimpia asioita, mitä kukaan meistä elämässään kohtaa. Yksin kohdattuna ne ovat kuitenkin vieläkin haastavampia.

Ruandan valtion rakentamista muistamisen riiteistä voi olla montaa mieltä. Toisille ne tuovat lohtua ja ymmärrystä, toisten haavoja ne repivät auki. Pohdin kuitenkin, olisivatko ehkä suomalaiset, nuo pohjoisen ruandalaiset, hyötyneet jonkinlaisesta yhteisöllisestä tavasta parantaa sisällissotien ja toisen maailmansodan piirtämiä arpia.

Voihan olla, että Ruandan valtiokin vähentää joukkomurhan muistamista tulevaisuudessa. Ehkä huhtikuussa keskiafrikkalainen taivas ei enää itke. Tai ehkä sadetta ei saada ilmaston lämpenemisestä johtuen.

Joka tapauksessa muistamisen riitit muokkautuvat tulevien sukupolvien kaltaisiksi. Toivoa saa, että twiittien lisäksi ihmiset tarjoavat tukeaan myös yhdessä laulamalla, huutamalla, itkemällä ja toisiaan käsistä kiinni pitämällä. Näin varmistetaan ettei #NeverAgain jää vain häshtägiksi.