Ruanda on surun synnyttämä valtio

Ruandan kansanmurhasta tuli huhtikuussa kuluneeksi 25 vuotta. Menehtyneitä surraan vuotuisen muistokävelyn ja kynttiläseremonian lisäksi nykyisin myös twiittaamalla. Sureminen ja muistaminen ovat tärkeitä osia valtion uudelleenrakentamisessa.

Ruandan kan­san­mur­has­ta on kulunut vuonna 2019 nel­jän­nes­vuo­si­sa­ta. Huhtikuu, jouk­ko­te­loi­tus­ten alka­mi­sai­ka, on sure­mi­sel­le omistettu kuukausi. Silloin tuhansien vehreiden kuk­ku­loi­den maa hiljenee muis­ta­maan jouk­ko­mur­han uhreja.

Tässä artik­ke­lis­sa pohdin omiin etno­gra­fi­siin havain­toi­hi­ni ja haas­tat­te­lui­hin perustuen, miten muis­ta­mi­nen ja suru näkyvät osana ruan­da­lais­ten kol­lek­tii­vis­ta iden­ti­tee­tin raken­ta­mis­ta. Haastateltavat haluavat pysyä nimet­tö­mi­nä, koska eivät uskalla jul­ki­ses­ti arvos­tel­la Ruandan valtion har­joit­ta­maa poli­tiik­kaa.

Riitit ja rituaalit ovat tärkeitä työkaluja surun käsit­te­lys­sä, mutta suku­pol­vel­ta toiselle siir­ret­täes­sä ne muuttavat muotoaan. Joitakin huolettaa, että kan­san­mur­han muisto näkyy tule­vai­suu­des­sa vain häsh­tä­gi­nä sosi­aa­li­ses­sa mediassa.

Hiljainen tuhansien kukkuloiden kansa

Ruandan kan­san­mur­ha muis­te­taan yhtenä lähi­his­to­rian jul­mim­mis­ta jouk­ko­mur­his­ta. Huhtikuussa vuonna 1994 alkanut verilöyly kesti 100 päivää, joiden aikana lähes miljoona ihmistä sai surmansa. Heistä suurin osa oli tutseja, mutta uhrien joukossa oli myös mal­til­li­sia hutuja.

Hutu- ja tutsi-ryhmien välinen konflikti juontaa juurensa Belgian siir­to­maa­hal­lin­non ajalle, jolloin vähem­mis­töön kuuluvat tutsit ja enem­mis­töön kuuluvat hutut ase­tet­tiin keskenään eriar­voi­seen asemaan. Belgialaiset hal­lit­si­jat jaot­te­li­vat hutut ja tutsit omiksi etnisiksi ryh­mik­seen. Tosiasiassa kyseessä oli kuitenkin samaan kansaan ja kult­tuu­riin kuuluvat, yhteistä kieltä puhuvat yläluokka (tutsit) ja työ­väen­luok­ka (hutut). Vuosikymmenten kuluessa alem­pi­luok­kais­ten hutujen kes­kuu­des­sa kasvoi etninen Hutu Power ‑ääriliike, joka vuonna 1994 äityi kan­san­mur­hak­si tutseja vastaan.

Rauhan las­keu­dut­tua Ruandan valtio on tehnyt ihmeeksi kutsutun kehi­tys­py­räh­dyk­sen. Tänä päivänä Ruandan talous on yksi tasai­sim­min kas­va­vis­ta Afrikan man­te­reel­la. Ruandaa pidetään Afrikassa tasa-arvon edel­lä­kä­vi­jä­nä: naisten osuus par­la­men­tis­sa on jopa suurempi kuin miesten. Ilmainen perus­kou­lu ja perus­ter­vey­den­huol­to ovat nekin usko­mat­to­mia saa­vu­tuk­sia maassa, jonka väes­tö­ti­heys on suurin koko Afrikassa.

Olen asunut Kigalissa, Ruandan pää­kau­pun­gis­sa nyt neljä kuukautta. Kävellessäni Singaporen siis­tey­teen ver­rat­ta­vas­sa Kigalin kes­kus­tas­sa on vaikea ymmärtää, että vain muutama vuo­si­kym­men sitten näillä samoilla kaduilla makasi vii­dak­ko­veit­sel­lä tapettuja ruumiita.

Afrikassa ruan­da­lai­set ovat tun­net­tu­ja hil­jai­suu­des­taan. Toisin kuin naa­pu­ri­mais­sa Ugandassa ja Kongon Demokraattisessa Tasavallassa, täällä meno on sees­teis­tä. Liikenne on rau­hal­lis­ta. Ruandalaisessa ja suo­ma­lai­ses­sa kult­tu­ris­sa voi havaita paljon samaa. Ihmiset ovat luon­teel­taan enemmän int­ro­vert­te­ja kuin ekstro­vert­te­ja, mutta hyvin ystä­väl­li­siä ja luo­tet­ta­via. Vaikka hil­jai­suu­den voisi helposti kuitata kan­san­mur­han piikkiin, ovat ruan­da­lai­set ansain­neet maineensa hitaasti läm­pe­ne­vä­nä ja varau­tu­nee­na kansana jo ennen vuoden 1994 tapah­tu­mia.

Surun huhtikuu

Kuinka kan­san­mur­han jät­tä­mis­tä trau­mois­ta voi koskaan parantua? Jokainen ruan­da­lai­nen menetti tra­ge­dias­sa jonkun läheisen — per­heen­jä­se­nen, naapurin, ystävän tai työ­to­ve­rin. Jotkut menet­ti­vät koko perheen. Vaikka yli puolet väestöstä on syntynyt vuoden 1994 jälkeen, ovat myös uuden suku­pol­ven nuoret kaihoisia menneistä suku­lai­sis­ta, joita eivät koskaan päässeet tapaamaan.

Politiikan tutkija Hinni Aarninsalo kir­joit­taa Ruandan valtion raken­ta­mas­ta yhte­näi­ses­tä iden­tit­teet­ti­po­li­tii­kas­ta kan­san­mur­han jälkeen. Hutujen tai tutsien sijaan tämän päivän kan­sa­lai­set ovat ensi­si­jai­ses­ti ruan­da­lai­sia, ja ainakin paperilla sama­nar­voi­sia. Etnisiä nimi­tyk­siä hutu ja tutsi ei sovi enää jul­ki­ses­ti käyttää. Valtion har­joit­ta­mas­ta kansan yhdis­tä­mis­po­li­tii­kas­ta voi lukea lisää The Ulkopolitistin jul­kai­se­mas­ta Aarnisalon artik­ke­lis­ta.

Osana kansan kol­lek­tii­vis­ta iden­ti­teet­tiä on kan­san­mur­han muis­ta­mi­nen. Vaikka muisto ja suru ovat monelle osa joka­päi­väis­tä arkea, ei menneistä juurikaan puhuta — paitsi huh­ti­kuus­sa. Silloin töitä tehdään vain puo­li­päi­väi­ses­ti, jos ollenkaan. Loppupäivästä kan­sa­lais­ten odotetaan osal­lis­tu­van yhtei­söl­li­siin kes­kus­te­lui­hin, joissa kan­san­mur­has­ta sel­viy­ty­neet jakavat koke­muk­si­aan.

Surukuukausi alkaa 7. päivä huh­ti­kuu­ta. Se on päivä, jolloin vuonna 1994 ääri-hutujen armeija Interahamwe kaappasi vallan. Silloisen hutu-pre­si­den­tin, Juvénal Habyarimanan, lentokone oli ammuttu alas edel­li­se­nä päivänä.

Viimeisten vuosien aikana Ruandan valtio on jär­jes­tä­nyt aina 7. huh­ti­kuu­ta muis­to­kä­ve­lyn par­la­ment­ti­ta­lol­ta Amahoro-sta­dio­nil­le. Niin tänäkin vuonna. Huhutaan, että tämä kerta olisi viimeinen.

Ensimmäistä kertaa 25 vuoteen tänään ei sada.”

7. huh­ti­kuu­ta osuu tänä vuonna sun­nun­tail­le. Päivä on aurin­koi­nen ja par­la­men­tin edusta täyttyy jo aikaisin ihmis­jou­kos­ta. Juhlaviin suru­vaat­tei­siin pukeu­tu­neet osa­not­ta­jat hikoi­le­vat helteessä. Monella on päällä harmaata. Väri symboloi tuhkaa, joka peitti maan ruumiiden polt­to­hau­taus­ten jälkeen.

Vuoden 1994 väki­val­tai­set tapah­tu­mat alkoivat par­la­ment­ti­ta­los­ta. Täältä muis­to­kä­ve­ly saa alkunsa ja päättyy lopulta Amahoro-sta­dio­nil­le, jossa YK:n pys­tyt­tä­mä pako­lais­lei­ri tarjosi suojaa yli 12 000 tutsille. Amahoro tar­koit­taa ruandaksi rauhaa. Stadionilla muis­to­se­re­mo­nia jatkuu ilta­myö­hään asti.

Minua on varoi­tet­tu jo etukäteen, että päivän tapah­tu­mat tulevat olemaan raskaita. Muistaminen aktivoi traumoja. Ihmisiä pyör­tyi­lee. Jotkut itkevät ja kiljuvat. Osa yltyy sydän­tä­sär­ke­vään suru­huu­toon. Lopulta heidät saatetaan pois kul­ku­ees­ta Punaisen Ristin vapaa­eh­tois­ten toimesta. Tätä kutsutaan trau­ma­pe­räi­sek­si stres­si­häi­riök­si eli PTDS:ksi (post-traumatic stress disorder). PTSD-oireyh­ty­mäs­tä kärsii tut­ki­mus­ten mukaan moni ruan­da­lai­nen. Trauma periytyy tuleville suku­pol­vil­le, jos edellinen sukupolvi ei käsittele sitä.

Yleensä hyvin vilkas Remeran kau­pun­gin­osa näyt­täy­tyy kum­mi­tus­kau­pun­ki­na. Armeija ja poliisi ovat sulkeneet kadut. Ruandan pre­si­dent­ti Paul Kagame saapuu johtamaan muis­to­kul­kuet­ta. Hänen joh­ta­man­sa RPF-armeija (Rwandan Patriotic Front) marssi Ugandasta Ruandaan kesällä 1994 ja lopetti jouk­ko­te­loi­tuk­set. Kuten kenraali konsanaan hän astuu autosta ulos, itse ajajan penkiltä. Kagame ei ole vain poliit­ti­nen johtaja. Ruandalaisessa mediassa hänet esitetään myös kansan henkisenä johtajana ja isä­hah­mo­na.

Muistoseremonia Amahoro-sta­dio­nil­la 7.4.2019

Presidentti Kagamea seuraavat Belgian pää­mi­nis­te­ri Charles Michel ja Kanadan ken­raa­li­ku­ver­nöö­ri Julie Payette. Ulkomaisten polii­tik­ko­jen ja arvo­val­tais­ten vieraiden määrä on tänä vuonna suurempi. Twitterissä häshtägit #NeverAgain ja #Kwibuka25 ovat myös ulko­mais­ten toi­mit­ta­jien ahkerassa käytössä. 25 vuotta sitten koko maailma käänsi katseensa toisaalle. Silloin YK ja länsimaat vetivät rau­han­tur­vaa­jat maasta pois, vaikka jouk­ko­teu­ras­tuk­sen uhrit olivat lähes­tul­koon kaikki siviilejä. Tänään koko maailma tuntuu muistavan Ruandaa.

Stadionia koris­ta­vat suuret ban­de­rol­lit, joissa lukee slogan Kwibuka. Se tar­koit­taa vapaasti kään­net­ty­nä uudelleen luomista muis­ta­mi­sen kautta. Edessäni istuvat nuoret ottavat selfieitä ja tal­len­ta­vat niitä sosi­aa­li­seen mediaan häsh­tä­gil­lä #kwibuka. Seremonia alkaa minis­te­rien puheilla, joita seuraa kan­san­mur­han uhrin todis­ta­ja­lausun­to. Tänä vuonna tapah­tu­mas­sa on puhumassa vain yksi uhri. Aiemmin heitä on ollut useita, ja puheet itkujen ja huutojen saat­te­le­ma­na ovat jatkuneet yömyöhään asti. Uhrin todis­ta­jan­lausun­non lau­kai­se­ma­na yleisö alkaa huutaa ja itkeä.

Tunnelma kuitenkin vaihtuu nopeasti, kun stadionin suurelle scree­nil­le lävähtää ame­rik­ka­lai­sen julk­kik­sen Ellen DeGeneresin kasvot. “Me olemme tänään kanssanne, Ruanda”, hän hymyilee kameralle. Seuraavana terveisiä vilkuttaa USA:n entinen pre­si­dent­ti Bill Clinton, hänen perässään taas Britannian entinen pää­mi­nis­te­ri Tony Blair. Videolla usea län­si­maa­lai­nen jul­ki­suu­den henkilö hehkuttaa Ruandan talou­del­lis­ta kasvua ja inhi­mil­lis­tä kehitystä. Sitten valot sam­mu­te­taan, ja pre­si­dent­ti Kagame sytyttää kynttilän. Sen perässä 30 000 tuikkua valaisee stadionin, ja laulun saat­te­le­ma­na ihmis­vir­ta alkaa valua hil­jal­leen ulos.

Ensimmäistä kertaa 25 vuoteen tänään ei sada. Vuodesta 1994 lähtien 7. päivä huh­ti­kuu­ta on satanut aina”, ihmet­te­lee ruan­da­lai­nen ystäväni jät­täes­säm­me stadionin. Hänen peräänsä toinen jatkaa: “Totta! Tämä vuosi oli erilainen. Seremoniakin oli paljon lyhyempi. Aiemmin paljon useammat kaa­tui­li­vat, itkivät ja huusivat. Silloin minäkin liikutuin.“

Olen itsekin vähän hämilläni. Lähinnä Clintonin ja Blairin hymyyn jää­ty­nei­den naamojen tähden, jotka iskos­tui­vat mieleeni sere­mo­nian aikana.

Katubanderolli Kigalissa.

Kyläperinteet kunniaan

Entisinä vuosina koko huhtikuu oli omistettu muis­ta­mi­sel­le. Tänä vuonna nor­maa­liin rytmiin palataan kuitenkin jo kolmen muis­to­päi­vän jälkeen. Useat haas­tat­te­le­ma­ni ruan­da­lai­set kertovat kuul­leen­sa, että ensi vuonna muis­ta­mi­nen tapah­tui­si pie­nem­mis­sä piireissä. Silloin jokainen pii­ri­kun­ta voisi itse päättää, kuinka haluavat muistaa kan­san­mur­han uhreja.

Itsenäistymisen jälkeen Ruandan valtio on omaksunut useita siirtomaa-aikaa edel­tä­nei­tä kyläyh­tei­sö­jen ritu­aa­le­ja koko kansan menoiksi. Esimerkiksi umuganda, vapaasti suo­men­net­tu­na yhdessä tekeminen, on valtion määräämä kuu­kausit­tai­nen sii­vous­päi­vä. Silloin kaikki kynnelle kykenevät aikuiset omistavat yhden päivän yhtei­sek­si hyväksi, esi­mer­kik­si yleisiä tiloja sii­voa­mal­la tai kun­nos­ta­mal­la. Päivän päät­teek­si koko naa­pu­rus­to kokoontuu puimaan naa­pu­rus­tos­sa käytyjä kiistoja ja eri­mie­li­syyk­siä, tai muita kaikkia kos­ket­ta­via tapah­tu­mia.

Kansanmurhan jäl­ki­pyyk­kiä sii­vot­taes­sa vanhat Gacaca-käräjät otettiin uudelleen käyttöön. Niissä syyllinen paljastaa rikok­sen­sa koko kylän tai rikosta koskevan yleisön edessä. Rangaistus sovi­te­taan yhteisön yksi­mie­li­sel­lä pää­tök­sel­lä. Kehuttua mene­tel­mää on kuitenkin viime aikoina kysee­na­lais­tet­tu. Psykologi Karen Brounéuksen mukaan Gacaca-käräjiin osaa ottaneet kan­san­mur­han uhrit ovat kärsineet PTSD-oireista jopa enemmän kuin ne, jotka eivät olleet kuu­le­mas­sa todis­ta­ja­lausun­to­ja.

Arkkitehtonisena esi­merk­ki­nä taas voi mainita Kigalissa sijait­se­van Convention Centerin. Miljoonia maksanut huip­pu­mo­der­ni mes­su­kes­kus on val­mis­tet­tu perin­tei­sen kuninkaan maja­pai­kan mallin mukai­ses­ti. Entisaikaan bambusta val­mis­te­tun kupukaton sijaan nyky­ai­kai­sen mes­su­kes­kuk­sen kupoli välkkyy pimeän tullen neon­vä­reis­sä.

Muistamisen antropologia

Muistaminen on ant­ro­po­lo­gian alalla laajasti tutkittu aihe. Jokaisesta yhtei­sös­tä voi löytää ominaisia tapoja ylläpitää muistoja. Muistaminen on yhtei­söl­lis­tä toimintaa, johon kuuluvat oleel­li­se­na osana riitit — sään­nön­mu­kai­set ja sym­bo­li­set toiminnot, sekä rituaalit — toiminnat ja menot, jotka voivat olla osana riittejä.

Antropologi Paul Connertonin mukaan juuri ritu­aa­li­set menot vah­vis­ta­vat yhteen­kuu­lu­vuu­den tunnetta, ja avittavat muistojen siir­ty­mis­tä suku­pol­vel­ta seu­raa­val­le. Tärkeänä osana Connerton pitää myös riittien tois­tu­vuut­ta. Ruandan kohdalla joka­vuo­ti­nen, samalle päivälle osuva muis­to­se­re­mo­nia rytmittää sure­mis­pro­ses­sia ja muis­ta­mis­ta, antaen niille valmiin ajallisen rakenteen. Kuten Saara Toukolehto AntroBlogin artik­ke­lis­sa “Elämää holo­kaus­tin varjossa” kir­joit­taa:

Riiteissä ei vain muisteta, vaan sanan­mu­kai­ses­ti uudelleen eletään men­nei­syy­den tapah­tu­mia. Näin yhteisöä yhdistävä men­nei­syys ei ole vain museoissa esitelty jäänne, vaan se linkittyy ihmisten koke­mus­maa­il­maan tässä hetkessä, vah­vis­taen kokemusta laa­jem­paan yhteisöön kuu­lu­mi­ses­ta sosi­aa­li­ses­ti ja empii­ri­ses­ti.”

On kuitenkin tärkeä huomata, kenen ehdoilla tai toimesta muis­ta­mi­nen tapahtuu. Muistoja saatetaan myös häivyttää tai vääristää, huo­maut­taa ant­ro­po­lo­gi Laura Calderón Westö artik­ke­lis­saan “Tragedian jälkeen: muis­ta­mi­ses­ta ja arkeen paluun vai­keu­des­ta”.

Ruandan kohdalla on selvää, että muis­ta­mi­sen muodon ja ajan­koh­dan määrää valtio. Kansanmurhan uhrit olivat pääosin tutseja, joten heidän koke­muk­sen­sa ja muistonsa ovat riittien ja ritu­aa­lien pääosassa. Silti myös hutut, eri­tyi­ses­ti leskeksi jääneet naiset, kokivat suuria mene­tyk­siä sodassa. Sosiologi Marie Berry havainnoi kir­jas­saan War, Women, and Power: From Violence to Mobilization in Rwanda and Bosnia-Herzegovina kuinka sodan jälkeen hutu­nai­set kokivat, etteivät he saaneet surra meneh­ty­nei­tä poikiaan ja miehiään, sillä heidät nähdään syyl­li­si­nä sotaan.

Hutu-naisten suhde 1994-vuoden tapah­tu­miin aiheuttaa paljon ris­ti­rii­tai­sia tunteita. Vaikka naiset eivät itse olleet osallisia väki­val­taan, he joutuivat katsomaan sivusta heille läheisten miesten häi­käi­le­mät­tö­miä tekoja. Valtion tarjoama nar­ra­tii­vi kan­san­mur­has­ta tarjoaa vain kaksi omak­sut­ta­vaa roolia muis­ta­mi­seen: uhrin ja syyllisen roolit. Hutulesket sekä heidän jäl­ke­läi­sen­sä on suljettu yhteisten muis­ta­mis­ri­tu­aa­lien ulko­puo­lel­le.

Kuninkaanpalatsin museo. Nyanza, Ruanda.

Palaan vielä hetkeksi iltaan sta­dio­nil­la. Melkein laulavat, kauas kantavat huu­dah­duk­set muis­tut­ta­vat minua muustakin kuin PTSD-oireyh­ty­mäs­tä. Nimittäin kar­ja­lais­ten itku­vir­sis­tä. Kansanrunouden tutkija Martti Haavio uskoo, että itku­vir­sis­sä kuuluu kaikkien kansojen murhe.

Samankaltaista ritu­aa­lis­ta suru- ja/​tai vali­tus­ru­nout­ta tunnetaan eri kult­tuu­reis­sa ympäri maailmaa”, kir­joit­taa folklo­ris­ti Viliina Silvonen. Esimerkiksi Amerikan alku­pe­räis­kan­sat pitävät suremisen ja muis­ta­mi­sen perin­tei­tä suuressa arvossa.

Maya-kansaa edustava kir­jai­li­ja Martín Prechtel kir­joit­taa teok­ses­saan The Smell of Rain on Dust: Grief and Praise Maya-yhteisön tavoista käsitellä surul­lis­ta tapah­tu­maa tai henkilön menetystä. Suru ja ylistys ovat yhtä. Ylistys elämälle voi syntyä vain, kun suru kohdataan. Yhteisön menet­täes­sä jäsenen koko kylä kokoontuu yhteen laulamaan, itkemään ja rum­mut­ta­maan. Meteliä pidetään ja tunteita nos­ta­te­taan. Näin syntyy runsas määrä hen­gel­lis­tä energiaa, joka maya-uskon mukaan kuljettaa pois­men­neen sielun tuonelaan. Samalla suru yhdistää ja kan­nat­te­lee yhteisöä. Ilman kun­nol­li­sia vainajan val­vo­jai­sia, itkua ja huutoa sielu parka jää limboon, jonnekin tämän maan ja tuon­puo­lei­sen väliin.

Jos maya-perin­tei­tä uskotaan, ruan­da­lais­ten itkevien ja huutavien ihmisten pois­ta­mi­nen muis­to­kul­ku­ees­ta oli kaikkea muuta kuin surua kun­nioit­ta­vaa. Samalla on muis­tet­ta­va, että trau­ma­pe­räi­nen stres­sioi­reyh­ty­mä on todel­li­nen ja siitä kär­si­vis­tä on pidettävä huolta. Maya-kansan kes­kuu­des­sa muis­ta­mi­nen on ollut ylistävää, jopa vapaut­ta­vaa, sillä siihen kuuluvat riitit ja rituaalit ovat mää­räy­ty­neet yhteisön toimesta. Ruandassa taas valtio on ylhääl­tä­päin elvyt­tä­nyt vanhoja perin­tei­tä. Ehkä kaikki niistä eivät sovi stadionin kokoi­sel­le mega-areenalle.

Katse menneeseen vai tulevaan?

Eräs haas­tat­te­le­ma­ni nuori nainen oli vasta ala-astei­käi­nen, kun intar­hamwen-joukot mur­ha­si­vat hänen lähei­sen­sä. Istumme ravin­to­las­sa, kun tele­vi­sios­ta alkaa kes­kus­te­luoh­jel­ma kan­san­mur­has­ta. Nainen kääntää päänsä pois. Monen psyy­ken­lää­ke­kuu­rin ja tera­pia­hoi­don jäl­keen­kään hän ei halua ottaa osaa yhteisiin muis­ta­mi­sen ritu­aa­lei­hin. Muistot ovat naisen mielessä joka päivä. Hän ei tarvitse erillistä kuukautta tapah­tu­mien ker­taa­mi­seen.

Vuosi kan­san­mur­han jälkeen syntynyt nuori mies on ottanut osaa muis­to­kä­ve­lyyn joka vuosi. Hänen perheensä pakeni Ugandaan hänen ollessa äitinsä kohdussa. Miehelle muis­to­se­re­mo­nia ja kes­kus­te­lu­ti­lai­suu­det ovat tapoja työstää perheensä tragediaa. Hän ei koskaan tavannut kolmea enoaan. Väkivallan suuruutta ja jär­jet­tö­myyt­tä olisi vaikea käsitellä, ellei hän ottaisi osaa joka­vuo­ti­siin ritu­aa­lei­hin.

On hienoa, että Ruandan valtio on lähes heti vuoden 1994 jälkeen luonut tilai­suuk­sia muistaa meneh­ty­nei­tä. Ne tarjoavat ymmär­rys­tä uusille suku­pol­vil­le. Samalla riitit voivat kuitenkin lietsoa traumoja ja haavoja, joita moni kantaa joka­päi­väi­ses­sä elä­mäs­sään.

Sosiaalisen median aikana vanhemmat suku­pol­vet ovat huo­lis­saan, että uudelle suku­pol­vel­le kan­san­mur­han muisto on vain häshtägi. Whatsappia ava­tes­sa­ni huomaan, että suurin osa ruan­da­lai­sis­ta ystä­vis­tä­ni on vaihtanut pro­fii­li­ku­vak­seen tuon samaisen häshtägin. Katukuvaa koris­ta­vat vielä pitkään Kwibuka 25 ‑julisteet. Kukaan ei pitänyt huh­ti­kuus­sa juhlia. Se olisi ollut jopa lain­vas­tais­ta. Poliisi kutsutaan paikalle jos huomataan, että naa­pu­rus­tos­sa soitetaan musiikkia.

Huhtikuussa mietin myös omaa kult­tuu­ri­pe­ri­mää­ni. Omat iso­van­hem­pa­ni eivät puhuneet sisäl­lis­so­dan repimästä Suomesta. Talvisodastakaan ei saanut kysyä, sillä mii­nan­rai­vaa­ja­na toiminut ukkini näkisi pahoja unia seu­raa­va­na yönä. Väkivalta, kuolema ja läheisen menet­tä­mi­nen ovat varmasti vai­keim­pia asioita, mitä kukaan meistä elä­mäs­sään kohtaa. Yksin koh­dat­tu­na ne ovat kuitenkin vieläkin haas­ta­vam­pia.

Ruandan valtion raken­ta­mis­ta muis­ta­mi­sen riiteistä voi olla montaa mieltä. Toisille ne tuovat lohtua ja ymmär­rys­tä, toisten haavoja ne repivät auki. Pohdin kuitenkin, oli­si­vat­ko ehkä suo­ma­lai­set, nuo pohjoisen ruan­da­lai­set, hyötyneet jon­kin­lai­ses­ta yhtei­söl­li­ses­tä tavasta parantaa sisäl­lis­so­tien ja toisen maa­il­man­so­dan piirtämiä arpia.

Voihan olla, että Ruandan valtiokin vähentää jouk­ko­mur­han muis­ta­mis­ta tule­vai­suu­des­sa. Ehkä huh­ti­kuus­sa kes­kiafrik­ka­lai­nen taivas ei enää itke. Tai ehkä sadetta ei saada ilmaston läm­pe­ne­mi­ses­tä johtuen.

Joka tapauk­ses­sa muis­ta­mi­sen riitit muok­kau­tu­vat tulevien suku­pol­vien kal­tai­sik­si. Toivoa saa, että twiittien lisäksi ihmiset tarjoavat tukeaan myös yhdessä lau­la­mal­la, huu­ta­mal­la, itkemällä ja toisiaan käsistä kiinni pitämällä. Näin var­mis­te­taan ettei #NeverAgain jää vain häsh­tä­gik­si.

Muistoseremonia Amahoro-sta­dio­nil­la 7.4.2019

  • Podcast-lukija: Milla Heikkinen
  • Verkkotaitto: Eemi Nordström
  • Kuvat: Suvi Lensu
  • Artikkelikuva: muis­to­se­re­mo­nia Amahoro-sta­dio­nil­la 7.4.2019 (Suvi Lensu)

Kirjoittaja

Suvi Lensu on tohtorikoulutettava Edinburghin yliopistossa ja tutkijana ANTHUSIA-nimisessä antropologisessa tutkimusprojektissa. Hänen kiinnostuksen kohteisiin kuuluvat erityisesti sukupuolentutkimus Etelä-Amerikassa ja Itä-Afrikassa sekä siihen liittyvä seksuaali- ja identiteettipolitiikka.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Näyttelijätär Aishwarya Rai sai vuonna 2007 aikaan julkisuuskohun, sillä hänen kerrottiin menneen vanhan hinduseremonian mukaisesti naimisiin puun kanssa. Ihmisoikeusjärjestöt Intiassa vaativat julkista anteeksipyyntöä. Syynä ei ollut avioliittoinstituution halventaminen, vaan jotakin monikerroksisempaa.

Elokuussa 2019 USA:ssa tapahtuneiden joukkoampumisten jälkeen valkoista ylivaltaa ja äärioikeistoa on pohdittu mediassa myös Suomessa. Valtamediat käsittelevät valkoista ylivaltaa usein yhteiskunnallisten rakenteiden ulkopuolella toimivana äärioikeistolaisena ideologiana, joka uhkaa länsimaisen sivistysvaltion periaatteita. Ongelman ulkoistamisen sijaan sitä tulisi tarkastella historiallisesti rakentuneiden etnosentristen hierarkioiden ja vaaleaihoisten nauttimien etuoikeuksien kautta.