Ympäristötietoisen viimeinen matka

Tuhkaus, arkussa maahan, pakastekuivaus vai kenties korppikotkien ruoaksi? Viimeiselle matkalle lähtemiseen on ympäri maailman paljon erilaisia vaihtoehtoja, ja tällä hetkellä yhä suurempi osa ihmisistä tuntuu pohtivan hautaustapojen ympäristöystävällisyyttä. Ekologisuuden lisäksi hautaukseen liittyvät usein kysymykset arvosta, yksilön tahdosta ja yhteiskunnallisesta muutoksesta.

Miten voi tulla hau­da­tuk­si pienellä hii­li­ja­lan­jäl­jel­lä?” kysyy eräs 84-vuotias lukija nimi­mer­kil­lä “Viimeinen hii­li­ja­lan­jäl­ki” Helsingin Sanomien palstalla. Yhä useampi nykyajan ilmas­toah­dis­tu­nut ja ympä­ris­tö­tie­toi­nen pohtiikin eko­lo­gi­sen elämisen lisäksi eko­lo­gis­ta tapaa lähteä ja tulla hau­da­tuk­si. HS:n Usko Siskoa ‑palstan mukaan kahdesta perin­tei­ses­tä hau­taus­ta­vas­ta ympä­ris­töä vähemmän kuor­mit­taa ark­ku­hau­taus, sillä polt­to­hau­tauk­seen vaa­dit­ta­vat uunit läm­mi­te­tään kaa­su­polt­ti­mil­la noin tunnin ajaksi. Toisaalta taas maahan hau­taa­mi­nen vie arvokasta maapinta-alaa, ja arkun val­mis­ta­mi­seen kuluu luon­non­va­ro­ja. Yhdysvalloissa ympä­ris­tö­tie­toi­sia ihmisiä huo­let­ta­vat lisäksi ruumiin pal­sa­moin­nis­sa käytetyt aineet, kuten erilaiset desin­fioin­ti- ja säi­lön­tä­nes­teet, jotka voivat olla ympä­ris­töl­le hai­tal­li­sia. 

Suomessa kes­kus­te­lu ympä­ris­töys­tä­väl­li­ses­tä kuo­le­mas­ta on vasta alku­te­ki­jöis­sään, vaikka maa­il­mal­la sitä on pohdittu kauemmin. Jos Googleen kir­joit­taa hakusa­noik­si “eko­lo­gi­nen hautaus”, tuloksia tulee melko vähän. Erään suo­ma­lai­sen hau­taus­toi­mis­ton sivuilla kerrotaan eko­lo­gi­ses­ta hau­tauk­ses­ta seuraavaa:

“Ekologisessa hau­tauk­ses­sa pyritään edes­men­nyt hau­taa­maan mah­dol­li­sim­man luon­non­mu­kai­ses­ti. Edesmennyt puetaan pellavaan, puu­vil­laan, silkkiin tai villaan. Jalkoihin laitetaan puuvilla- tai vil­la­su­kat. Arkkuihin koti­mai­nen puu on paras vaih­toeh­to, koska silloin mate­ri­aa­li tulee mah­dol­li­sim­man lyhyen matkan takaa. Puun tulee olla ser­ti­fioi­tua, jolloin se täyttää tavoit­teen eko­lo­gi­suu­des­ta ja luonnon hyvin­voin­nis­ta.“

Kuvauksesta ilmenee, kuinka Suomessa eko­lo­gi­suus liittyy lähinnä hau­ta­jais­ten mate­ri­aa­li­seen puoleen, ei niinkään vielä itse hau­taus­ta­paan. Joku valis­tu­neem­pi voisi myös älähtää luon­non­ma­te­ri­aa­lien käytöstä, sillä etenkin puuvillan viljely vaatii runsaasti maapinta-alaa, vettä ja erilaisia torjunta-aineita. 

Elämän ja kuoleman jatkumo

Suomessa hau­taus­vaih­toeh­to­ja on yhä vain kaksi: perin­tei­nen maahan hau­taa­mi­nen arkussa sekä tuhkaus, joista tuhkaus valitaan yli puolessa tapauk­sis­ta. Maailmalla ja eri kult­tuu­reis­sa eko­lo­gi­sem­pia hau­taus­ta­po­ja tunnetaan kuitenkin useita. Perinteisessä tii­be­ti­läi­ses­sä ilma­hau­tauk­ses­sa ruumis paloi­tel­laan ja jätetään korkealla paikalle haas­ka­lin­tu­jen syö­tä­väk­si, jolloin sen nähdään palau­tu­van takaisin luonnon kier­to­kul­kuun muiden ravin­nok­si. 

Ruotsissa taas on keksitty melko sci-filtä kuu­los­ta­va tapa pakas­te­kui­va­ta eli pro­mes­soi­da vainajat. Sitä mark­ki­noi­daan eko­lo­gi­se­na vaih­toeh­to­na, sillä maatuvaan uurnaan laitetut jäänteet hajoavat noin vuodessa ja vievät siten vain het­kel­li­ses­ti maapinta-alaa. Ympäristöystävällisyyttä hala­ja­vien lisäksi myös astro­nau­teil­le pro­mes­soin­ti on var­tee­no­tet­ta­va vaih­toeh­to, sillä ava­ruus­len­nol­la kuol­lei­den ihmisten säi­lyt­tä­mi­sek­si ei tois­tai­sek­si ole keksitty parempaa tapaa. 

Mutta entä jos ei kuolekaan ava­ruus­len­nol­la, vaan ihan taval­li­ses­ti maan päällä, mutta haluaa silti astetta eko­lo­gi­sem­man viimeisen matkan? Yksi vaih­toeh­to on niin kutsuttu luon­nol­li­nen hautaus (engl. natural/​woodland/​green), joka kasvattaa voi­mak­kaas­ti suo­sio­taan maa­il­mal­la. Siinä missä Isosta-Britanniasta lähti aikoinaan Eurooppaan leviämään perin­tei­nen tuh­kaus­ta­pa, lähti sieltä 1990-luvulla myös luon­nol­li­sen hau­taa­mi­sen kannatus. 

Luonnollisessa hau­taa­mi­ses­sa ruumista ei pal­sa­moi­da. Se haudataan maa­tu­vas­sa arkussa tai liinoissa, eikä hau­ta­paik­kaa usein merkitä mitenkään. Joissain tapauk­sis­sa omaiset saavat tuoda haudalle muis­toe­si­nei­tä, mutta ainoas­taan maatuvia sellaisia, kuten kukkia. Kuluttajien kysynnän vuoksi osa palvelua tar­joa­vis­ta paikoista on ryhtynyt hyväk­sy­mään myös tuh­kat­tu­ja vainajia, mutta osa suhtautuu tuh­kauk­seen yhä tiukan kiel­tei­ses­ti, metodin epäe­ko­lo­gi­suu­teen vedoten. 

Englannissa osa luon­nol­li­sis­ta hau­taus­mais­ta toimii myös yleisessä vir­kis­tys­käy­tös­sä, eikä hau­taus­maa­ta vält­tä­mät­tä erota yli­kas­va­nees­ta niitystä. Antropologi Hannah Rumblen mukaan elävien ja kuol­lei­den nähdään lähen­ty­vän toisiaan, kun perheet voivat käydä kävelyllä hau­ta­pai­kal­la ja vaikka istahtaa pik­ni­kil­le. Näin elämä ja kuolema lähen­ty­vät toisiaan jat­ku­mol­la, jossa niitä ei nähdäkään toisensa pois­sul­ke­vi­na. 

Rumblen mukaan useat luon­nol­li­sen hau­tauk­sen kan­nat­ta­jat kokevat, että tällä tavalla hau­dat­tu­na kuolleet palaavat luonnon kier­to­kul­kuun ja voivat antaa sille jotain takaisin. Jotkut heistä kokevat puo­les­taan perin­tei­set hau­taus­maat ja kre­ma­to­riot luonn­ot­to­mik­si, ja ajat­te­le­vat niiden koros­ta­van elämän ja kuoleman erot­ta­mis­ta. Selvästi luontoon ihminen palaa myös kom­pos­toin­nis­sa, joka sal­lit­tiin ensim­mäi­se­nä Washingtonin osa­val­tios­sa vuonna 2019. Kompostoitu ruumis hajoaa noin kuu­kau­des­sa, jonka jälkeen omaiset voivat saada jäljelle jääneet mullat vaikkapa omaan puu­tar­haan­sa lai­tet­ta­vak­si. 

Maailmalla tekee tuloaan myös niin kutsuttu reso­maa­tio eli vesi­tuh­kaus. Siinä ruumis asetetaan kalium­hydrok­si­dil­la ja vedellä täy­tet­tyyn säiliöön. Vesi kuu­men­ne­taan, ja ruumis lihak­si­neen ja luineen liukenee kokonaan veteen noin 4 – 6 tunnissa. Jäljelle jää enää hieman hauraita luun­pa­la­sia, jotka on helppo jauhaa tuhkaksi. Käytetty vesi taas voidaan hävittää luontoon tai minkä tahansa muun käyt­tö­ve­den tavoin viemäriin. 

Resomaation hii­li­ja­lan­jäl­ki on huo­mat­ta­vas­ti perin­teis­tä tuhkausta pienempi, joten sitä pidetään ilmas­to­ys­tä­väl­li­sem­pä­nä vaih­toeh­to­na. Resomaatio on kas­vat­ta­nut suo­sio­taan hyvin hitaasti, ja tähän mennessä se on sallittua vajaassa kah­des­sa­kym­me­nes­sä Yhdysvaltain osa­val­tios­sa. Rapakon takana tämä hau­taus­ta­pa on myös aika ajoin nostanut kes­kus­te­luun kysy­myk­sen arvok­kuu­des­ta (tai oikeammin arvot­to­muu­des­ta), kun sen vas­tus­ta­jat ovat ver­ran­neet vesi­tuh­kaus­ta “läheisen vetä­mi­seen vie­mä­ris­tä alas”.

Ekologinen hautaus

Talonpoika ja kuolema taivaan portilla. Hugo Simberg, 1897/​Kansallisgalleria

Toiveena arvokas ja kunniallinen hautaus

Keskustelu herättää kysy­myk­sen kuo­le­man­ri­tu­aa­lei­hin ja vainajan käsit­te­lyyn lii­te­tys­tä arvok­kuu­des­ta. Miksi Suomen oloihin sovel­let­tu­na tii­be­ti­läi­nen ilma­hau­taus kuu­los­tai­si raa’alta, mutta heille se on luon­nol­li­nen osa maa­il­man­ku­vaa? Miksi pakas­te­kui­vat­tu ihmis­ruu­mis tuntuu aja­tuk­se­na kum­mal­li­sel­ta, mutta pakas­te­kui­va­tut marjat eivät? Entä voiko vesi­tuh­kaus­ta todella verrata viemäriin hävit­tä­mi­seen? Onko olemassa jokin yleinen vainajan arvok­kuu­den säi­lyt­tä­mi­sen mittari, vai liit­ty­vät­kö näke­myk­set vain siihen, mitä missäkin kult­tuu­ris­sa on totuttu pitämään asiaan kuuluvana ja arvok­kaa­na? Joskus lähei­sen­sä viimeistä matkaa val­mis­te­le­va joutuu pohtimaan näitä asioita hyvinkin paljon.

Vaikka hau­taus­ri­tu­aa­lit vaih­te­le­vat maa­il­mal­la suuresti, uni­ver­saa­lis­ti tärkeää ihmisille on ruumiin ole­mas­sao­lo ja edes jossain määrin kun­nial­li­nen hau­taa­mi­nen. Tästä hyvänä esi­merk­ki­nä ovat tilanteet, joissa kadonneen ruumista ei löydetä tai sitä ei esi­mer­kik­si luon­no­no­lo­suh­tei­den takia voida koskaan palauttaa omaisille. Ruumiin ja siten hau­tauk­sen puut­tu­mi­nen on aina omaisille ja yhtei­söl­le kova kolaus. 

ekologinen hautaus

Haavoittunut enkeli. Hugo Simberg, 1903/​Kansallisgalleria

Antropologi Kristen Drybread kir­joit­taa hau­taa­mi­sen mer­ki­tyk­ses­tä bra­si­lia­lai­sil­le katu­lap­sil­le ja heidän toi­sil­leen jär­jes­tä­mis­tä hau­ta­jai­sis­ta. Kun yksi katu­lap­si­ryh­män jäsen Drybreadin kent­tä­työn aikana kuolee, muut haluavat järjestää hänelle kun­nial­li­set hau­ta­jai­set. Drybreadin mukaan tämä tarjoaa yhtei­söl­le koke­muk­sen siitä, että lapsen elämä oli ollut elämisen arvoinen, ja myös hänen kuo­le­man­sa on suremisen arvoinen. Tämä antaa myös suremaan jääneiden muiden lasten ymmärtää, että heidänkin elämänsä ja ole­mas­sao­lon­sa on arvokasta, huo­li­mat­ta heidän yhteis­kun­nal­li­ses­ti huonosta ase­mas­taan.

Brasilialaiset katu­lap­set pelkäävät kuo­le­maa­kin enemmän kun­nia­ton­ta hau­taa­mis­ta, kuten ruu­mis­pus­sis­sa maa­kuop­paan heit­tä­mis­tä, tai hau­taa­mi­sen totaa­lis­ta puut­tu­mis­ta. Drybreadin mukaan 1700-luvun Brasiliassa yhteis­kun­nas­ta ulos­sul­jet­tu­jen — kuten orjien, itse­mur­han tehneiden, rikol­lis­ten ja köyhien — ruumiit jätettiin kaduille makaamaan ilman min­kään­lais­ta hau­taa­mis­ta. Drybreadin esimerkin ja Brasilian tapaan monessa muussa maailman kolkassa ihmisen elämän arvo mitataan sillä, min­kä­lais­ta kohtelua hän kuo­le­mas­sa ja sen jälkeen saa.

Ekologisuus osana muuttuvaa yhteiskuntaa

Hautaustavat, rituaalit ja kuol­lei­den muis­ta­mi­sen käytännöt ovat siis eit­tä­mät­tä yhtey­des­sä elämään liit­ty­viin arvoihin. Kuten bra­si­lia­lai­sil­le katu­lap­sil­le, varmasti lähes jokai­sel­le meistä epä­miel­lyt­tä­vin vaih­toeh­to on totaa­li­nen hau­taa­mat­ta jät­tä­mi­nen. Toisaalta täytyy pitää mielessä, että kult­tuu­ri­set käy­tän­teet ja tot­tu­muk­set mää­rit­te­le­vät pitkälti sitä, mitä missäkin pidetään arvok­kaa­na tapana haudata. Tiibetiläiseen tapaan korp­pi­kot­kien syö­tä­väk­si jät­tä­mi­nen voi olla monelle suo­ma­lai­sel­le kauhistus, kenties jopa ver­rat­ta­vis­sa kun­nol­li­sen hau­taa­mi­sen puut­tu­mi­seen. 

Voi pohtia, paljonko pai­noar­voa annetaan kuolevan ihmisen omalle toiveelle hau­taus­ta­vas­ta, ja kuinka paljon taas yhteis­kun­nan hyväk­sy­mil­le, nor­ma­tii­vi­sil­le käy­tän­nöil­le. Jos isoäiti tahtoo eko­lo­gi­suu­den nimissä tulla pro­mes­soi­duk­si, mutta hänen lähei­sen­sä kan­nat­ta­vat perin­teis­tä ark­ku­hau­taus­ta, kumpi näkemys voittaa? Kenties yksilön toiveiden toteut­ta­mi­nen hänen kuo­le­man­sa jälkeen onkin tärkeä yksilön arvok­kuut­ta vah­vis­ta­va tekijä. 

Varsinkin eko­lo­gi­sen hau­taa­mi­sen toive liittyy pitkälti alati muut­tu­vaan nyky-yhteis­kun­nan ja ympä­ris­tön tilaan. Kun ilmas­ton­muu­tok­ses­ta, kes­tä­väs­tä kehi­tyk­ses­tä ja yksilön valin­to­jen vai­ku­tuk­sis­ta puhutaan entistä enemmän, on luon­nol­lis­ta, että ihmiset alkavat pohtia valin­to­jaan oman elin­kaa­ren­sa yli. Valintoja ei aja­tel­la­kaan enää puhtaasti omalta näkö­kan­nal­ta, vaan laajemmin yhteis­kun­nan ja luonnon tule­vai­suu­den kannalta. Henkilökohtaisista, eko­lo­gi­sis­ta valin­nois­ta on tullut keino ilmentää yksi­löl­li­syyt­tä, luoda itselleen iden­ti­teet­te­jä ja kuulua ryhmään.

ekologinen hautaus

Kuolema kuuntelee. Hugo Simberg, 1987 

Tietyistä peri­aat­teis­ta ja toi­min­ta­mal­leis­ta ei hevin jousteta, eikä ehkä olekaan vaikeaa kuvitella jonkun suku­lai­sen päi­vit­te­le­vän vainajan kom­pos­toin­ti­ti­lai­suu­des­sa, kuinka “se oli jo nuorena semmoinen ilmas­toak­ti­vis­ti!” Lisäksi luon­non­mu­kai­sen hau­tauk­sen valit­se­mi­nen voi olla myös kapi­noin­tia nyky­ai­kais­ta, kulut­ta­ja­kes­keis­tä ja etenkin Yhdysvalloissa isoja raha­mas­so­ja pyö­rit­tä­vää hau­taus­teol­li­suut­ta vastaan. On myös toden­nä­köis­tä, että jäljelle jääneiden ihmisten surua helpottaa tieto siitä, että vainaja sai “oman­nä­köi­sen­sä hau­ta­jai­set”. 

Antropologinen kuo­le­man­tut­ki­mus ei ole niinkään kiin­nos­tu­nut kuoleman bio­lo­gi­ses­ta puolesta, vaan esi­mer­kik­si sen sosi­aa­li­sis­ta, kult­tuu­ri­sis­ta ja poliit­ti­sis­ta mer­ki­tyk­sis­tä. Vaikka hau­ta­jais­käy­tän­nöt ja kuolemaan suh­tau­tu­mi­nen vaih­te­le­vat kult­tuu­ris­ta toiseen, vainajan oikean­lai­nen ja arvokas käsit­te­le­mi­nen on kaik­kial­la tärkeää. Uudet hau­taa­mis­ta­vat ja kuolemaa ympäröivä tek­no­lo­gia vai­kut­ta­vat suh­tau­tu­mi­seem­me kuolemaan ja elämään. 

Yksilöllisyyden, arvok­kuu­den ja kau­pal­li­suu­den teemat nousevat esiin, ja yhteis­kun­nal­li­nen muutos ja julkinen kes­kus­te­lu muok­kaa­vat näke­myk­siä sove­liais­ta hau­taus­ta­vois­ta. Tietyt käytännöt ja näke­myk­set ovat pysyviä, osa taas jat­ku­vas­sa muu­tok­ses­sa: kuten vaikkapa kes­kus­te­lu eko­lo­gi­suu­des­ta. Jos ympä­ris­tö­asioi­ta ja hii­li­ja­lan­jäl­keä aja­tel­laan yhä enemmän kuoleman yhtey­des­sä, sopii ehkä kysyä, näkyykö ympä­ris­tön kun­nioit­ta­mi­nen tarpeeksi myös meidän vielä eläes­säm­me?

  • Podcast-lukija: Petra Niskanen
  • Verkkotaitto: Nelly Staff
  • Artikkelikuva: Kuoleman puutarha. Hugo Simberg, 1896/​Kansallisgalleria
  1. The Cambridge Encyclopedia of Anthropology: Death.
  2. Hannah Rumble: If You Go Down in the Woods: British Woodland Burial, Leisurely Funerals, and Recreational Burial Grounds. 
  3. Kristen Drybread: Social Life and the Deaths of Brazilian Street Children. The Journal of Latin American and Caribbean Anthropology, Vol. 18, No. 2, s. 212 – 230.
  4. Caitlin Doughty: From Here to Eternity — Traveling the World to Find the Good Death
  5. The New York Times: Thinking About Having a ‘Green Funeral’? Here’s What to Know.

Kirjoittaja

Bea Bergholm on tuore valtiotieteiden maisteri joka työskentelee AntroBlogin digitaalisessa sisällöntuotannossa. Bean kiinnostuksen kohteita (antropologisesti ja muutenkin) ovat muun muassa globaalit ympäristöongelmat ja ilmastonmuutos, kuoleman rituaalit ja lähimatkailu.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Kommentit

  • Matti Halme 21.1.2020 klo 12:24

    Erittäin ajan­koh­tai­nen ja ajatuksia herättävä kirjoitus. Kiitos paljon. Kopion sen Suomen Hautaustoiminnan Keskusliiton faceen.

    Vastaa
    • Bea Bergholm 4.2.2020 klo 19:57

      Hei Matti!
      Kiitos kivasta palaut­tees­ta, saat ehdot­to­mas­ti jakaa tätä Facebookissa!
      Yst.terv.
      Bea Bergholm

      Vastaa
  • Risto Uro 4.2.2020 klo 14:56

    Hyvä ja kiin­nos­ta­va artikkeli, jota tulemme hyö­dyn­tä­mään Avoimen ritu­aa­li­kurs­sil­la. Tviittaan eteenpäin.

    Vastaa
    • Bea Bergholm 4.2.2020 klo 19:58

      Hei Risto!
      Kiva kuulla että artik­ke­lis­ta oli hupia ja hyötyä!
      Yst.terv.
      Bea Bergholm

      Vastaa

Lue myös nämä:

Korean niemimaan eteläkärjen edustalla sijaitsee karu Jejun saari, joka on kuuluisa “merinaisten” kulttuurista: haenyeot sukeltavat yli 10 metrin syvyyteen jopa kahdeksi minuutiksi ilman happilaitteita ja palaavat pintaan saaliin kanssa. Katoavan perinteen harjoittajista suurin osa on nykyään 60-90 -vuotiaita.

Pikamuoti vetoaa edullisuudella, nopeasti vaihtuvilla valikoimilla ja houkuttelevilla tyyleillä. Teollisuudenalana se on kuitenkin eräs pahimmista saastuttajista, ja sen on arvioitu sijoittuvan globaaleissa päästöissä toiseksi heti öljyteollisuuden jälkeen. Viimeaikaisen kritiikin seurauksena alalle on hiipinyt vastuullisuusstrategioita.

Tammikuussa länsimaisessa mediassa levisi kuva neljästä valkoihoisesta ilmastoaktivistinuoresta Maailman talousfoorumissa. Ugandalainen ilmastoaktivisti Vanessa Nakate oli rajattu pois kuvasta ”asetelmallisista syistä”. Myöhemmin kuva vaihdettiin alkuperäiseen, ilman uutistoimisto AP:n anteeksipyyntöä. Oli rajaaminen sitten tahatonta tai tahallista, toisti se vuosikymmeniä jatkunutta ilmastoaktivismin valkopesua.