Suomen Antropologinen Seura järjesti joulukuussa 2020 virtuaalitapahtuman, jossa keskusteltiin covid-19-pandemian vaikutuksista antropologiseen kenttätyöhön. Mitä tapahtuu, kun kentällä ei voi fyysisesti oleilla? Entä miten tutkittavien kanssa voidaan luoda luottamuksellinen suhde, kun vuorovaikutus ottaa uusia muotoja? 

Antropologista tutkimusta tehdään nykyään paitsi alkuperäiskansoista ja kaukaisista maista, myös tutummista aiheista, kuten urheilusta, lähiöistä ja perihämäläisestä kahvipöytäkursailusta. Miksi monet antropologit silti tuntevat syyllisyyttä tai jopa ajoittaista katumusta siitä, että valittu aihe ei olekaan tarpeeksi jännittävä – tai siitä, että se ei vie heitä tarpeeksi kauas kotoa?

Hypistelin lentolippuani jännittyneenä; edessä häämötti ensimmäinen jakso kentällä. Pioneerin intoa puhkuen haaveilin antropologin hattusulasta: kenttätyön myötä selvittäisin yhden mystisen maailman viipaleen kulttuurisen reseptin. Sulloin rinkkaani kaiken, mitä arvelin kentällä tarvittavan: kameran, ääninauhurin, tyhjiä vihkoja, kirjoja, tietokoneen, Suomi-tuliaisia, kasan vaatteita ja suuren valkoisen huivin yhteisön liturgisia menoja varten. Punaiseksi huutomerkiksi paisunut rinkka ritisi saumoistaan ja painoi kuin lyijy. Vaikka olin kaatua selälleni ja hiki norui selkääni pitkin, en hennonnut jättää mitään pois. Täältä tullaan, Siperia – do svidanija, Helsinki!