Ihmissusilla, nagualeilla ja muilla vastaavanlaisilla muodonmuuttajilla on taipumusta ilmaantua silloin, kun raja ihmisen ja eläimen välillä on järkkymässä.
Marraskuu 2018. Olen maaseudulla Oaxacan laaksossa Etelä-Meksikossa tekemässä etnografista kenttätyötä maisterintutkielmaani varten. Tuttavani on kutsunut minut luokseen illanistujaisiin, jossa kerromme porukalla tarinoita pitkälle yöhön.
Jossain vaiheessa keskustelu kääntyy salaperäisiin, kummiin kokemuksiin. Tuttavani kertoo erikoisesta lapsuusmuistostaan.
Hän oli vanhempineen vierailemassa sukulaistensa luona iltana, jolloin kuu paistoi laaksossa kirkkaana. Hänelle ja serkulleen tuli vessahätä. Talossa ei ollut sisävessaa, joten heidän oli suunnattava viereiselle pellolle tarpeilleen.
Vähän matkaa kuljettuaan he näkivät jotain outoa. Pellolla liikkui joku. Kuunvalossa he erottivat miehen hahmon, joka lähestyi heitä vimmaisella vauhdilla. Näkyä säikähtäen he pistivät itsekin juoksuksi takaisin kotitaloa kohti. Matkaa oli vain vähän, mutta mies saavutti heitä. Kotitalon porttien lähestyessä he huusivat apua, ja juuri kun joku saapui avaamaan porttia, vilkaisivat he vielä kerran taakseen.
Mutta miestä ei näkynyt. Sen sijaan he näkivät koiran. Koiran, joka nyt pyyhälsi heidän ohitseen, kadoten pimeyteen.
“Se oli nagual”, hän sanoo. Muodonmuuttaja.
Kun myöhemmin palaan asunnolleni, on pilkkopimeää. Pysyttelen visusti tien valaistulla puolella enkä halua katsoa taakseni.
Koiraksi muuttunut mies palaa mieleeni vuosia myöhemmin, kun käsiini osuu tietokirjailija ja historioitsija Pekka Kilpisen teos Ihmissudet – asiakirjoja ja kertomuksia. Teosta lukiessani alan pohtia, kuinka muodonmuuttajakertomuksien välillä esiintyy usein hämmästyttävää yhdenmukaisuutta riippumatta siitä, missä päin maailmaa liikutaan.
Oli kyseessä sitten nagual, ihmissusi tai jokin muu ihmispeto, eläimiksi muuttuvat ihmiset muistuttavat siitä, miten raja inhimillisen ja muunlajisen maailman välillä on luonnostaan hatara.
Tarinat eläimiksi muuttujista eivät ainoastaan tuo esiin tiettyihin eläinlajeihin liitettyä symboliikkaa. Ne myös havainnollistavat eläinten toiminnan vaikutusta ihmisten elämään. Niinpä ne ilmentävät ainutlaatuisella tavalla oman aikansa ja paikkansa olosuhteita: niin ympäristön kuin yhteiskunnankin kannalta.
Eläinhahmon omaksuvien muodonmuuttajien tutkiminen tarjoaa näin ollen keinoja tarkastella ihmisen historiaa ja yhteiskuntaa monilajisena kokonaisuutena, jonka muotoutumisessa muunlajisilla olennoilla on aktiivinen rooli.
Mainittakoon vielä, ettei kyseessä ole mikään yleismaailmallinen käsite, vaan vertailevan tutkimuksen mahdollistava kattotermi hyvin monimuotoisille tapauksille, olennoille ja ilmiöille. Muodonmuuttajista puhuessani tarkoitan juurikin eläin- ja ihmishahmon välillä liikkuvia muodonmuuttajia, joita kutsutaan myös ihmispedoiksi.
Muodonmuuttajat muuttuvassa ympäristössä
Teoksessaan Monster Anthropology antropologit Yasmine Musharbash ja Geir Henning Presterudstuen kannustavat kollegoitaan ottamaan hirviöt vakavasti: ei pelkkinä uskomuksina tai vertauskuvina vaan olentoina, jotka ovat aktiivisessa vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa.
Kaksikon mukaan hirviöt ilmaisevat ympärillään tapahtuvaa muutosta reagoiden ja jopa vaikuttaen siihen eri tavoin: esimerkiksi pitämällä ihmiset poissa tietyistä paikoista tai houkuttelemalla heitä luokseen. Hirviöiden tutkiminen voi siten paljastaa yhtä sun toista yhteiskunnassa ja ympäristössä tapahtuvista muutoksista.
Tässä mielessä ihmissuden kaltaiset muodonmuuttajat ovat tyypillisiä hirviöitä. Se ei kuitenkaan tarkoita, että muodonmuuttajilla olisi aina pahat mielessä. Joissakin kulttuureissa eläimeksi muuttuminen voi kuulua niin shamaanien kuin metsästäjienkin repertuaariin, jolloin muodonmuutoksella on olennainen rooli yhteisön säilymisen kannalta. Euroopassakin tunnetaan tapauksia, joissa ihmissudet ovat toimineet yhteisönsä suojelijoina.
Lienee kuitenkin turvallista sanoa, että eläimiksi muuttuviin ihmisiin liittyy aina jonkinasteista epäluuloa ja epävarmuutta. Shamaaneja pelätään, sillä he voivat käyttää taitojaan myös pahantekoon niin halutessaan. Eläimeksi muuttuvalle metsästäjälle voi tulla kiusaus kasvattaa voimiaan noituuden avulla, jolloin ihmisten ruokkijasta tuleekin ihmisten saalistaja.
Yleensä muodonmuuttajat ovat pikemminkin arvaamattomia ja moraalisesti monitulkintaisia kuin yksiselitteisen pahantahtoisia. Paholaismaisissa muodonmuuttajissa näkyykin usein kristinuskon vaikutus.
Muodonmuuttajat erottuvat useimmista muista hirviöistä kuitenkin siinä, että niiden läsnäolo on erityisen läheisessä yhteydessä ihmisten ja muunlajisten eläinten väliseen kanssakäymiseen. Maailmalla tunnetaan erityisesti karismaattisten ja vaarallisten petoeläinten hahmon omaksuvia ihmispetoja: ihmissusien lisäksi muun muassa ihmiskarhuja, ‑tiikereitä, ‑leopardeja ja ‑haita.
Karismaattisuus on kulttuurisidonnaista, joten joukkoon mahtuu myös esimerkiksi sian, pöllön ja kotikissan hahmoisia muodonmuuttajia.
Toisin kuin populaarikulttuurin ihmissudet antavat ymmärtää, on eläinhahmoista muodonmuuttajaa yleensä vaikea erottaa sen luonnonvaraisesta lajitoverista. Usein pimeässä kohdatun eläimen todellinen olemus selviää vasta jälkikäteen jonkun tunnistaessa siitä muodonmuutokseen viittaavia piirteitä tai huomatessa, että juuri ammutun eläimen tilalla makaakin ihmisruumis.
Oudosti käyttäytyviä eläimiä on kautta aikain epäilty muodonmuuttajiksi. Ei siis ole ihme, että eläinten käyttäytymiseen vaikuttavat muutokset ympäristössä ja ihmisen eläinsuhteessa voivat vaikuttaa myös muodonmuuttajien käyttäytymiseen.
Näin näyttää käyneen ihmissusille Keski-Euroopassa. Pekka Kilpisen mukaan valtaosa Euroopan historiallisesta ihmissusiaineistosta on peräisin 1500- ja 1600-luvuilta. Osaltaan tämä selittyy noitavainoilla, jotka olivat tuolloin huipussaan – eläimeksi muuttuminen tai toisen sellaiseksi taikominen oli suhteellisen usein toistuva syytös noitaoikeudenkäynneissä.
Samoihin aikoihin Keski-Euroopassa elettiin myös suuren metsäkadon aikaa. Metsät hakattiin lähes kokonaan puutavaran kysynnän kasvaessa ja väestön levittäytyessä yhä syvemmälle entiseen erämaahan. Ruokaa etsivät sudet todennäköisesti hakeutuivat yhä useammin ihmisten ilmoille, missä ne herättivät pelkoa ja vihaa pihapiirissä liikuskellessaan ja kotieläimiä vahingoittaessaan.
Susien väheneminen ja lopulta katoaminen tietyiltä alueilta johti muutoksiin muodonmuuttajissa itsessään. Kilpinen huomauttaa, että esimerkiksi Tanskassa ja Alankomaissa ihmissuden syrjäytti lopulta musta ja hehkuvasilmäinen ihmiskoira – olento, joka muistuttaa kovasti edellä mainittua nagualia.
Varsinkin kaupungeissa koirat herättivät pelkoa hyökkäyksillään ihmisten kimppuun. 1800-luvulle tultaessa pelko koirien levittämästä rabieksesta sai jalansijaa, mikä lopulta johti kulkukoirien vähenemiseen Euroopan katukuvassa.
Koira oli siis osuva villiyden ruumiillistuma erämaasta riisutulle Euroopalle, jossa se oli sutta realistisempi pelon lähde. Koiraksi muuttunut nagual saattaa kieliä samankaltaisesta kehityssuunnasta.
Nagualilla on pitkä historia ja runsaasti erilaisia merkityksiä Meksikossa ja muualla Mesoamerikan kulttuuripiirissä. Nykyään sillä tarkoitetaan tyypillisesti jonkin eläimen tai luonnonvoiman hahmon ottavaa muodonmuuttajaa. Nagualien suosimat olomuodot vaihtelevat alueittain ja yhteisöittäin jaguaarista peuraan ja kojootista pöllöön tai tuuleen.
Kenttätyöni aikana minulle kerrotaan, että Oaxacan laaksossa nagualit suosivat koiran hahmoa. Nagualin näkökulmasta koira on paljon käytännöllisempi olomuoto kuin vaikkapa jaguaari, joka metsättömässä, teiden ja talojen täplittämässä laaksossa saattaisi herättää liikaa huomiota. Toisaalta pelko koiriksi muuttuvia ihmisiä kohtaan kertoo laajemminkin lajin kietoutumisesta paikalliseen elämään.
Ihmiskoiria ja koiraihmisiä
Ihmisen ja koiran pitkä yhteinen taival on johtanut monenlaisiin yhteiselon muotoihin. Antropologeille se tuottaa usein päänvaivaa: koirien kulttuurinen ja yhteiskunnallinen asema kun tuppaa olemaan monimutkainen ja muista eläimistä poikkeava melkeinpä minkä tahansa ihmisryhmän keskuudessa.
Antropologi Roy Ellenin mukaan ongelma piilee siinä, että koiriin suhtaudutaan ennemminkin yksilöinä ja kollektiiveina kuin yhden tietyn eläinlajin edustajina – eli hyvin samaan tapaan kuin ihmiset määrittelevät toisiaan.
Oaxacan laaksossa koirien kollektiiveista selkeimmät ovat ihmisten lemmikit sekä ilman omistajaa elävät kulkukoirat. Rajat näiden kahden ryhmän välillä ovat huokoiset, sillä monet antavat lemmikkiensä liikkua vapaana.
Vuonna 2016 Oaxacan osavaltiossa arvioitiin elävän 850 000 kulkukoiraa. Eräs alueella toimiva eläinlääkäri kertoo minulle, että tehokas keino kulkukoirien määrän rajoittamiseksi olisi sekä kulkukoirien että lemmikkien sterilisaatio, mikä ehkäisisi niiden lisääntymistä keskenään. Siihen kuitenkin liittyy kulttuuriperäisiä haasteita, joista keskeiseksi hän nostaa machismon, eli machokulttuurin.
Miehille, joille lemmikki näyttäytyy oman identiteetin jatkeena, voi oman macho-Mustin leikkauttaminen olla kova pala. Sen pelätään vaikuttavan myös omistajansa maskuliinisuuteen. Kulkukoiraongelman ratkaisu vaatisi näin ollen pureutumista taustalla vaikuttaviin kulttuurisiin ilmiöihin, kuten ongelmallisiin sukupuolirooleihin.
Kulkukoirat eivät ole Oaxacassa mikään yhtenäinen ryhmä. Kylien ja kaupunkien kaduilla kirkkaassa päivänvalossa käyskentelevät koirat tunnistetaan yksilöiksi, joilla on omat luonteenpiirteensä, mielipaikkansa ja päivittäiset rutiininsa. Usein ne saavat myös ruokaa ja huolenpitoa hyväntahtoisilta ihmisiltä. Siksi on huomionarvoista, että mainittu kohtaaminen nagualin kanssa tapahtui kylän ulkopuolella – peltoalueella, jossa kulkukoirat ovat jotain aivan muuta.
Kenttätyöni aikana minua kehotetaan jatkuvasti välttämään liikkumista kylien ulkopuolella pimeän aikaan, jotten olisi helppoa saalista peltoalueilla vaeltaville koiralaumoille. Mikään eläin ei ole laaksossa yhtä pelätty. Ne eivät ole kuin kylien koirat, minulle sanotaan: ne ovat paljon aggressiivisempia, sillä ne tulevat suurista kaupungeista, vaeltaen laakson asutuskeskusten liepeille moottoritietä pitkin. Näin ne muistuttavat erästä toista ulkopuolista pelon lähdettä: kaupungin rikollisjengejä, joiden tiedetään tekevän alueella asuntomurtoja ja väkivaltarikoksia.
Roy Ellen ja antropologi Valerio Valeri ovat kuvailleet koiran ja ihmisen välistä suhdetta eräänlaiseksi hauraaksi yhteiskuntasopimukseksi, jossa koira on alati vaarassa menettää etuoikeutetun asemansa ihmisten joukossa. Niinpä kelkasta pudonneiden koirien asema muistuttaa yllättävän paljon sitä, miten valtayhteiskunnasta syrjäytyneisiin ihmisiin suhtaudutaan.
Oaxacassa kylän ulkopuoliset koirat ovat omaksuneet antisosiaalisen käytöksensä siitä, että ne ovat eläneet kaupungissa yhteiskunnan hyljeksiminä – aivan kuten kaupungin jengiläiset. Maaseudun kylissä kulkukoirista pidetään edes jossain määrin huolta, minkä seurauksena ne muistuttavat pikemminkin tuttua ja harmitonta katujuoppoa kuin kasvotonta jengirikollista.
Täten nagualit ilmaisevat koiran monipuolista ja ristiriitaista asemaa, jossa koira on yhtäältä melkein kuin ihminen, toisaalta alueen yleisin ja vaarallisin villipeto. Samalla koiriksi muuttuvat ihmiset heijastavat laajempia yhteiskunnallisia huolia: kuinka kaupungin ongelmat eivät pysy kaupungissa vaan vuotavat ympäristöön vaarallisina ihmisinä ja vaarallisina koirina.
Moderni muodonmuuttaja muuttuu sisältäpäin
Länsimaissa muodonmuuttajien ja muiden yliluonnollisten olentojen katoamista on toitotettu jo pitkään. Ajatus eläimeksi muuttumisesta ei ehkä ole kaikkein uskottavimmasta päästä toimiakseen todellisena pelotteena modernille maailmankansalaiselle.
Merkittävä syy tähän löytyy valistuksen ajasta, jolloin René Descartesin ja Thomas Hobbesin kaltaiset filosofit lähestyivät eläimen ja ihmisen välisiä eroja pikemminkin eroina päänsisäisessä maailmassa kuin ulkomuodossa. Villi, kuriton eläin oli ihmiselle sisäänrakennettu ominaisuus, jota hänen tuli hallita järjen, kulttuurin ja sivistyksen keinoin. Pelko eläimeksi muuttumisesta tuli yhä enemmän tarkoittamaan sisäistä muutosta: järjen menettämistä ja eläimellistä käytöstä.
1800-luvulla valistuksen innoittamat tutkijat intoutuivat etsimään luonnollisia selityksiä kansantarinoiden ja myyttien yliluonnollisille olennoille. Ihmissusitarinoiden totuuspohjan uskottiin piilevän päänsisäisissä muutoksissa erilaisten väkivaltaiseen ja vaaralliseen käytökseen johtavien mielenterveysongelmien muodossa.
Joitakin ihmissusina pidettyjä historiallisia henkilöitä, kuten 1500-luvulla elänyttä kölniläistä Peter Stumpfia, on sittemmin väitetty varhaisiksi sarjamurhaajiksi. Sarjamurhaajat ovatkin oiva esimerkki eläimen ja ihmisen rajaa hämärtävästä muodonmuuttajasta modernissa asussa. Ne ovat ulkoisesti ihmisiä mutta sisäisesti petoja – ja kuten ihmissudet aikoinaan, myös todellisia ja keskuuteemme kätkeytyneitä.
Päänsisäinen muutos ei kuitenkaan kosketa vain ihmistä. Tavalla tai toisella ongelmalliseksi äityviä villieläimiä kuulee usein rinnastettavan valtayhteiskunnan normeista ja moraalista poikkeaviin ihmisiin, kuten edellä mainittuihin jengirikollisiin.
Tällaiset rikollisen mielen mutta eläimellisen ruumiin omaavat häirikköeläimet ovat toinen, eläinmaailmaan tiukemmin sidottu moderni muodonmuuttajatyyppi. Esimerkiksi Suomen kärjistyneessä susikeskustelussa voi huomata susia kuvailtavan hyvinkin moralisoivilla ilmaisuilla, kuten röyhkeinä ja ihmisistä piittaamattomina – ihan kuin ne haluaisivat tarkoituksella aiheuttaa ongelmia eivätkä vain elää elämäänsä eläinten tapaan.
Niin historiallinen kuin etnografinenkin aineisto osoittaa, että epämiellyttävien muodonmuuttajahavaintojen yleistyminen on usein yhteydessä sellaisiin muutoksiin, jotka tuovat eläimiä ja ihmisiä lähemmäksi toisiaan uudella tavalla.
Kongossa tutkimusta tehnyt antropologi Axel Köhler näkee paikallisissa kertomuksissa ihmisten kimppuun hyökkäävistä ihmisnorsuista kansainvälisen norsunluukaupan vaikutuksen. Kun eurooppalainen siirtomaavalta kasvatti norsunluun kysyntää, johti se norsunmetsästyksen yleistymiseen, mikä on ajan myötä tehnyt norsuista entistä varovaisempia ja aggressiivisempia ihmistä kohtaan.
Keski-Euroopassa metsien häviäminen puolestaan vaikutti niin susia kuin ihmissusiakin koskeviin näköhavaintoihin. Tällä hetkellä ilmastokriisi ja luontokato taas ovat johtaneet siihen, että eläimiä pakenee tuhoutuvista elinympäristöistään yhä enemmän ihmisten keskuuteen toisten vallatessa vanhoja elinalueitaan takaisin.
Muodonmuuttajat tuskin ovat katoamassa mihinkään. Nykyolosuhteet ovat niille aivan liian ihanteelliset sellaiseen.
Toimitus
- Podcast-lukija: Eemi Nordström
- Verkkotaitto: Niina Ahola
- Kuvitus: Unsplash (Unsplash-lisenssi)
- Artikkelikuva: Ina Rantanen
Lukemista
- Axel Köhler, 2000: Half-man, Half-elephant: Shapeshifting among the Baka of Congo. Teoksessa Natural Enemies: People-Wildlife Conflicts in Anthropological Perspective. Routledge.
- John Knight, 2000: Natural Enemies: People-wildlife conflicts in anthropological perspective. Routledge.
- León García-Garagarza, 2013: The Year the People Turned into Cattle: The End of the World in New Spain, 1558. Teoksessa Centering Animals in Latin American History. Duke University Press.
- Pekka Kilpinen, 2001: Ihmissudet – asiakirjoja ja kertomuksia. Yliopistopaino.
- Radhika Govindrajan, 2018: Animal Intimacies: Interspecies relatedness in India’s Central Himalayas. Chicago University Press.
- Roy Ellen, 1999: Categories of animality and canine abuse: Exploring contradictions in Nuaulu social relationships with dogs. Anthropos 94: 1/3.
- Yasmine Musharbash & Geir Henning Presterudstuen, 2021: Monster Anthropology: Ethnographic explorations of transforming social worlds through monsters. Routledge.
- Valerio Valeri, 1992: If we feed them, we do not feed on them: A principle of Huaulu taboo and its application. Ethnos, 57: 3 – 4.
