Lääketieteellisellä tai medikaaliantropologialla tarkoitetaan yhtä antropologian laajimmasta soveltavasta erikoisalasta. Nimensä mukaisesti ala on erikoistunut tutkimaan kaikkea ihmisen terveyteen ja hyvinvointiin liittyvää. Sen sisällä tutkitaan esimerkiksi kokemuksia sairaana olemisesta, paranemisprosessien eroavaisuuksia kulttuurien välillä, psykologisten ja fyysisten terapiahoitojen keskinäistä suhdetta sekä erilaisten kulttuurisidonnaisten lääkintämuotojen hyödyntämistä osana potilaiden hoitoa.
Toisin kuin länsimaisen lääketieteen parissa on totuttu ajattelemaan, eivät läheskään kaikki sairauteen liittyvät kysymykset ole johdettavissa biologiaan. Käsitykset sairauden syistä tai sen aiheuttamista oireista eivät myöskään ole kaikkialla samanlaisia. Lääketieteellisessä antropologiassa terveyttä ja hyvinvointia tarkastellaan vertailevasti, sosiaalisesti ja kulttuurisesti rakentuneina kokonaisuuksina.
Lääketieteellinen antropologia on erikoistunut tutkimaan kehon ja mielen välistä yhteyttä monesta eri näkökulmasta. Ala tuo yhteen tutkimusta sekä sosiaali- ja kulttuuriantropologiasta, fyysisestä antropologiasta että lingvistisestä antropologiasta. Alana lääketieteellinen antropologia toimii muun muassa kliinisen tutkimuksen, kansanterveystieteen, tartuntatautien, bioetiikan ja kulttuuripsykiatrian leikkauspisteessä. Sen harjoittajilla saattaa antropologian lisäksi olla lääketieteellinen koulutus esimerkiksi sairaanhoitajana, lääkärinä tai psykologina.
Alan sisällä tarkastellaan myös sitä, miten yksilön terveys on yhteydessä hänen ympäristöönsä ja ympäröivään yhteiskuntaan. Tämä pitää sisällään paitsi ihmisten vuorovaikutussuhteet toistensa kanssa, myös heidän suhteensa muihin lajeihin, kuten eläimiin ja kasveihin.
Terveyttä ja hyvinvointia ohjaavat lisäksi paikalliset arvot ja käytännöt, sekä ihmisten mahdollisuus päästä käsiksi itseään koskevaan tietoon, perusterveydenhuoltoon tai lääkkeisiin. Tätä kautta lääketieteellinen antropologia linkittyy kysymyksiin globalisaatiosta ja kansainvälisestä terveyspolitiikasta, joilla on suorat ja epäsuorat vaikutuksensa paikallistason päätöksentekoon.
Kuva: Victoria Reay, Flickr.com (CC BY 2.0)
Antropologiasta lääketieteeseen ja takaisin
Antropologia ja lääketiede jakavat historiallisesti saman menetelmän, vaikka lääketiedettä on totuttu ajattelemaan antropologiasta etäiseksi alaksi. Ennen laboratoriokokeiden ja muiden kliinisten menetelmien kehittymistä lääkärit nimittäin käyttivät etnografiaa, eli potilaan havainnointia ja hänen kanssaan keskustelua, ensisijaisena keinona taudinkuvan määritykseen.
Tämä menetelmä on nykyisin antropologialle leimallinen siinä, missä lääketieteessä on otettu käyttöön laajempi keinovalikoima. Lääkärin ja potilaan suhde länsimaissa muistuttaakin nykyään enemmän asiakkaan ja palveluntarjoajan kuin antropologin ja informantin välistä suhdetta.
Lääketieteellinen antropologia irtautui sosiaali- ja kulttuuriantropologiasta omaksi erikoisalakseen vasta 1950-luvulla, vaikka se on ollut osana antropologista tutkimusta oikeastaan aina. Länsimaiset tutkimusmatkailijat, lähetyssaarnaajat, lääkärit ja kasvitieteilijät olivat kiinnostuneita ei-länsimaisten kulttuurien parantamis- ja lääkintätavoista jo varhaisilla matkoillaan.
Heidän keräämänsä tieto oli arvokasta, sillä ennen 1800-luvun puoliväliä länsimainen lääketiede ei ollut vielä ehtinyt saavuttaa nykyistä hallitsevaa asemaansa. Esimerkiksi trooppisten sairauksien parantamisessa sen menetelmät olivat tehottomia, mikä teki paikallisesta tietämyksestä elintärkeää.
Yhtenä alan uranuurtajista pidetään brittiläistä antropologia W.H.R. Riversiä, joka tuli tunnetuksi osallistumisestaan kaakkois-Aasiaan suuntautuneeseen Torresinsalmen retkikuntaan 1890-luvulla. Torresinsalmella Rivers kiinnostui kokeellisesta psykologiasta ajan hengelle tyypillisen alkuperäisväestön fysiologian mittauksen sijaan. Hän julkaisi yhtenä ensimmäisistä tutkijoista terveyskäsitysten kulttuurien välistä vaihtelua käsittelevän kirjan Medicine, Magic, and Religion vuonna 1924.
Samoihin aikoihin psykoanalyysi alkoi kiinnostaa antropologeja. Lääketieteellisen antropologian sisällä syntyi mieleen ja mielenterveyteen keskittynyt psykologisen antropologian koulukunta, jota pidetään nykyään omana erikoisalanaan.
Teoreettiset lähestymistavat
Lääketieteellisen antropologian kehitykseen vaikuttivat toisen maailmansodan jälkeinen maailmanpoliittinen tilanne sekä kylmän sodan aikainen jako ensimmäiseen, toiseen ja kolmanteen maailmaan. Se herätti länsimaissa kiinnostuksen köyhyyden ja sairauden tutkimiseen alikehittyneeksi ajatellussa kolmannessa maailmassa, joka oli perinteisesti ollut antropologisen tutkimuksen kohteena.
Tuolloin ajateltiin, että kulttuurilähtöiset “uskomukset” estivät länsimaisten kansanterveysinterventioiden leviämisen kolmanteen maailmaan. Antropologisen tutkimuksen uskottiin tarjoavan paikallisia kulttuureja paremmin huomioon ottavia ratkaisuja tähän ongelmaan.
Tultaessa 1950- ja 1960-luvuille lääketieteellisen antropologian painopiste olikin länsimaisesta näkökulmasta vieraiden lääketieteellisten järjestelmien tutkimisessa ja lääkinnällisen kansantiedon keräämisessä. Tätä suuntausta kutsutaan kansanlääkinnälliseksi antropologiaksi (ethnomedical anthropology). Suuntauksen sisällä kiinnostuttiin etenkin shamanismin tai henkipossessioiden kaltaisista kulttuurisidonnaisista parantamismuodoista, joita verrattiin länsimaiseen biolääketieteelliseen lähestymistapaan. Eroja selitettiin pääasiassa kulttuurisilla tai ideologisilla eroavaisuuksilla tutkittavien järjestelmien välillä.
Kuva: thebestfriend peaceinburma, Flickr.com (CC BY 2.0)
1970-luvulla medikaaliantropologiassa siirryttiin tarkastelemaan vieraiden kulttuurien sijaan terveydenhoidon tiellä olevia erilaisia esteitä. Syntyi kriittisen lääketieteellisen antropologian suuntaus, jolloin valtakysymykset yhteiskunnallisten instituutioiden välillä sekä vallan jakautuminen eri ryhmien kesken tulivat keskeiseksi osaksi lääketieteellisen antropologian tutkimusta. Kriittinen tutkimus pyrkii osoittamaan, että sairauksia tutkiessa on välttämätöntä tarkastella niihin liittyviä poliittisia, taloudellisia, sosiaalisia ja ympäristöolosuhteita valitun viitekehyksen sisällä.
Suuntauksen edustajat kritisoivat alalla aiemmin vallinnutta kehitysdiskurssia, sillä sen katsottiin pitkittävän köyhyyttä ennemmin kuin tukevan kehittyviä alueita ja näiden terveydenhuoltoa. Esimerkiksi HIV/AIDSin tutkijat ovat osoittaneet, että taudin leviäminen sekä tehokkaan hoidon piiriin pääseminen ja vaihtoehtoisiin lääkintämuotoihin turvautuminen ovat kytköksissä sairastuneiden sosioekonomiseen asemaan, eikä sairautta voi tarkastella niistä erillisenä osa-alueena.
Samoihin aikoihin kriittisen koulukunnan kanssa syntyi tulkinnalliseksi lääketieteelliseksi antropologiaksi kutsuttu suuntaus, joka halusi tutkia paikallisia terveydenhoitojärjestelmiä monipuolisemmin ja syvällisemmin kuin pelkkinä kulttuurisidonnaisina uskomuksina. Alan tutkijat keskittyvät tarkastelemaan tutkittavien kokemuksia sairaana olemisesta sekä merkityksiä, joita sairastuneet antavat psyykkiselle ja fyysiselle hyvinvoinnilleen tieteellisten selitysten sijaan. Tulkinnallinen antropologia on kiinnostunut etenkin sairauden symbolisista ulottuvuuksista.
Eksoottisen “toisen” tutkimuksesta länsimaisiin käytäntöihin
Yhteiskuntatieteelliseen ajatteluun 1980-luvulla laajalti vaikuttanut sosiaalisen konstruktionismin suuntaus heijastui myös lääketieteelliseen antropologiaan. Tuolloin alettiin kyseenalaistaa aiempia olettamia esimerkiksi siitä, jakavatko kaikki ihmiset saman kokemuksen maailmasta vai eivät. Medikaaliantropologian kontekstissa alettiin yhä enemmän pohtia sairautta ja terveyttä rodullistetusta näkökulmasta sekä sosiaalisen sukupuolen kautta. Alan sisällä keskeisiksi kysymyksiksi muodostuivat kehollisen tiedon poliittisuus, sekä biologian ja vallan välisen suhteen tarkastelu.
Samoihin aikoihin lääketieteessä perustettiin uusia, monialaisia tutkimussuuntauksia. Lääketieteellinen tutkimus ja käytännöt laajenivat entisestään, mikä vuorostaan vaikutti lääkäreiden ja erilaisten terapeuttien toimintatapoihin. Yksi suuri muutos lääketieteellisen alan sisällä oli lääkealan yritysten vaikutusvallan kasvu sekä valtiollisten toimijoiden, kansalaisjärjestöjen ja yksityisten yritysten keskinäisten suhteiden ja roolin muutos terveysmarkkinoilla.
Kliininen lääketieteellinen antropologia syntyi vastaamaan tähän muutokseen. Suuntaus keskittyi entistä enemmän yksilön hyvinvoinnin tutkimiseen yhteisöjen sijaan. Se tarkasteli sosiaalisten suhteiden ja instituutioiden vaikutusta yksilön kehollisiin kokemuksiin ja paranemiseen.
Lisäksi suuntaus kiinnostui tutkimaan odotuksia, joita yksilöillä on saamastaan hoidosta, joka saattaa toisinaan olla ristiriidassa virallisten suositusten ja hoitomääräysten kanssa. Nämä ideologiset yhteentörmäykset tulevat näkyviin myös samanaikaisesti toimivia, toisistaan ideologisesti poikkeavia ja keskenään kilpailevia terveysjärjestelmiä tutkittaessa.
Toisaalta lääketieteellisessä antropologiassa kulttuurin merkitys ei enää määritä tutkimusta yhtä vahvasti kuin ennen. Sosiaalitieteitä ja luonnontieteitä edustavien tutkijoiden esittämät kysymykset ovat yhtenäistyneet jatkuvasti, vaikka näkökulmat saattavat edelleen poiketa toisistaan. Lääketieteellisen antropologian sisällä tutkitaankin terveyden ja sairauden kulttuurienvälisen vaihtelun lisäksi myös sikainfluenssan kaltaisia globaaleja epidemioita, ympäristönmuutokseen sopeutumisen seurannaisvaikutuksia terveydelle sekä erilaisten tartuntatautien hävittämistä maailmasta.
Kuva: angrywane, Flickr.com (CC BY-NC-ND 2.0)
Tutkimusta meillä ja muualla
Kansainvälisesti tunnettuja lääketieteellisiä antropologeja ovat esimerkiksi kriittistä suuntausta edustavat Merrill Singer, joka on tutkinut muun muassa HIV/AIDSia sekä alkoholi- ja huumeriippuvuutta Yhdysvalloissa, Brasiliassa, Haitilla ja Kiinassa sekä köyhyyden yhteyttä tartuntatautien leviämiseen etenkin Haitilla tutkinut Paul Farmer.
Muita alan keskeisiä nimiä ovat Margaret Lock, jonka tutkimus on käsitellyt menopaussia ja aivokuolleiden elinsiirtoja Japanissa ja Yhdysvalloissa sekä Nancy Scheper-Hughes, joka on tullut tunnetuksi skitsofreniaa Irlannin maaseudulla sekä kansainvälistä elinkauppaa käsittelevistä tutkimuksistaan.
Psykologisen antropologian puolelta psykiatri ja antropologi Arthur Kleinman on vaikuttanut lääketieteellisen antropologian kehitykseen laajemminkin. Hän on toiminut useiden alan tunnettujen nimien, kuten Farmerin ja Lockin, opettajana. Kleinman on keskittynyt urallaan pääasiassa mielenterveyskysymysten tutkimiseen Kiinassa.
Suomessa lääkäri ja antropologi Marja-Liisa Honkasalo on tehnyt pitkän uran lääketieteellisen antropologian parissa. Hän on tutkinut muun muassa kroonista kipua, sydän- ja verisuonitautia sekä itsemurhaa kulttuurisena ilmiönä Suomessa sekä äitien suhtautumista lastensa vakavaan sairauteen tai kuolemaan Länsi-Afrikassa.
Lisäksi antropologi Susanne Ådahl on tutkinut maallikoiden käsityksiä syövästä sekä elinsiirron saaneiden potilaiden kokemuksia. Tällä hetkellä hän tutkii ääniä päänsä sisällä kuulevien ihmisten suhdetta kuulemiinsa ääniin. Sekä Honkasalo että Ådahl työskentelevät tällä hetkellä Mieli ja toinen -tutkimushankkeessa.
Antropologit sairauksien tulkkina
Käsityksemme siitä, mistä hyvinvointi koostuu ja mistä sairaudet johtuvat, ovat kulttuurisidonnaisia meidän usein sitä huomaamattamme. Asiat, jotka on totuttu näkemään teollistuneissa länsimaisissa yhteiskunnissa itsestäänselvyyksinä, saatetaan ymmärtää toisaalla päinvastaisesti.
Esimerkiksi monet meillä mielenterveysongelmiksi ymmärrettävät vaivat voidaan kategorisoida myös fyysisiksi ongelmiksi. Toisaalta taas vaikkapa noituus saattaa näyttäytyä helposti humpuukina, siinä missä joissakin muissa kulttuureissa sitä pidetään pätevänä selityksenä sairauksien syiksi.
Lääketieteellisellä antropologialla on mahdollisuus toimia tulkkina keskenään erilaisten järjestelmien välillä. Tämä taito on tärkeä monikulttuurisissa yhteiskunnissa, joissa lukuisat säännöstellyt sekä vaihtoehtoiset terveydenhoitojärjestelmät lomittuvat keskenään ja ihmisten valinnanmahdollisuudet annettavan hoidon suhteen ovat lisääntyneet huomattavasti.
Etenkin kroonisten sairauksien ja mielenterveysongelmien hoidossa sosiokulttuurisen ulottuvuuden merkitys korostuu. Paranemisprosessin kannalta on usein välttämätöntä, että potilas itse kokee tulleensa ymmärretyksi ja saavansa omaa terveyskäsitystään vastaavaa hoitoa.
Tekijät
- Kirjoittaja: Niina Ahola, VTK
- Artikkelikuva: Pixabay.com
- Verkkotaitto: Saara Toukolehto
Luettavaa
- Margaret Lock, 1993. Encounters with Aging – Mythologies of Menopause in Japan and North America. University of California Press.
- Marja-Liisa Honkasalo, 2008. Reikä sydämessä. Vastapaino.
- Marja-Liisa Honkasalo ja Hannu Salmi, 2012. Terveyttä kulttuurin ehdoilla – Näkökulmia kulttuuriseen terveystutkimukseen. K&H kustannus.
- Markku Hokkanen ja Kalle Kananoja, 2017. Kiistellyt tiet terveyteen – Parantamisen monimuotoisuus globaalihistoriassa. SKS.
- Merrill Singer, 2007. Introducing Medical Anthropology. A Discipline in Action. AltaMira Press.
- Nancy Scheper-Hughes, 1993. Death Without Weeping: The Violence of Everyday Life in Brazil. University of California Press.
- Paul Farmer, 2001. Infections and Inequalities – The Modern Plagues. University of California Press.
- W.H.R. Rivers, 2001 (1924). Medicine, Magic and Religion. Routledge.
