Lyhyesti määriteltynä sosiaali- ja kulttuuriantropologia on kulttuurisen ja sosiaalisen elämän vertailevaa tutkimusta. Tutkimus perustuu vahvasti empiiriseen etnografiseen tutkimusotteeseen, ja sitä tehdään eri puolilla maailmaa. Sosiaali- ja kulttuuriantropologien kiinnostuksen kohteina ovat kaikki sosiokulttuuriseen todellisuuteen liittyvät ilmiöt.
Antropologisen tutkimuksen esihistoria voidaan ulottaa aina antiikin aikaan saakka. Jo tuolloin historioitsijat kuten Herodotos ja Tacitus olivat kiinnostuneita vieraiden kansojen tavoista ja uskomuksista. Nykyisenkaltaisena akateemisena tieteenalana sosiaali- ja kulttuuriantropologian synty ajoittuu kuitenkin vasta 1800-luvulle.
Nykyisessä muodossaan oppiala vakiintui 1900-luvun alkuvuosikymmeninä. Toisaalta esimerkiksi Suomessa antropologia saavutti paikan itsenäisenä oppiaineena vasta joitakin vuosikymmeniä sitten. Eräällä tavalla kuvaavaa on esimerkiksi se, että kansainvälisesti tunnetuin suomalainen antropologi, Edvard Westermarck (1862–1939), toimi aikanaan nimenomaan filosofian ja sosiologian professorina.
Tieteenalan kehittyminen
Varhaista 1800-luvun antropologiaa hallitsi ajatus kulttuurievoluutiosta. Tuon aikakauden tutkijat pyrkivät luokittelemaan kulttuureja kehittyneisiin ja vähemmän kehittyneisiin sekä pohtimaan kulttuurien kehittymisen yleisiä lainalaisuuksia. Tuolloin ajateltiin, että kaikki kulttuurit käyvät läpi samat kehitysvaiheet. Tämän viktoriaanisen ajan evolutionistisen antropologian keskeisiä teoreetikkoja olivat Lewis Henry Morgan (1818–1881), Edward Tylor (1832–1917) ja James Frazer (1854–1941). Viktoriaanisen ajan antropologian käsitykset kulttuurievoluutiosta on tiedeyhteisön piirissä jo pitkälti hylätty.
Toisinaan tehdään erottelu kulttuuriantropologian ja sosiaaliantropologian välille. Syyt erottelulle ovat oppihistoriallisia: amerikkalainen kulttuuriantropologia ja brittiläinen sosiaaliantropologia kehittyivät jossain määrin toisistaan erillään. Brittiläinen sosiaaliantropologia sai enemmän vaikutteita sosiologiasta, esimerkiksi Émile Durkheimin (1858–1917) teorioista. Tämän vuoksi brittiläisen tradition keskiössä ovat perinteisesti olleet sosiaalista integraatiota koskevat kysymykset. Tällöin on oltu kiinnostuneita esimerkiksi siitä, miten sosiaalinen järjestys ylipäänsä on mahdollinen, ja mitkä instituutiot tukevat sitä. Monien sosiaaliantropologien mukaan esivaltiollisissa yhteiskunnissa sukulaisuuden merkitys sosiaaliselle järjestykselle on ollut keskeinen.
Brittiläisen sosiaaliantropologian keskeisiä tutkijoita olivat A. R. Radcliffe-Brown (1881–1955), Raymond Firth (1901- 2002) ja E. E. Evans-Pritchard (1902–1973). Amerikkalainen traditio taas on nimensä mukaisesti ollut kulttuurikeskeisempi. Lähtökohtana on ollut ajatus jokaisen kulttuurin ainutlaatuisuudesta. Siinä missä brittiläisen tradition keskiössä ovat olleet sosiaalista integraatiota koskevat kysymykset, amerikkalaisen traditiossa on painotettu kulttuurien erilaisuutta. Kiinnostus on kohdistunut esimerkiksi myytteihin ja maailmankuvaan sekä siihen miten kulttuuri vaikuttaa ihmisen tapaan hahmottaa todellisuutta. Voidaan esimerkiksi mainita Sapir-Whorf-hypoteesi, jonka mukaan kieli ja kielen rakenne ohjaavat sitä miten ihmiset kokevat todellisuuden. Merkittäviä amerikkalaisen kulttuuriantropologian kehittäjiä olivat Franz Boas (1858–1942), Alfred Kroeber (1876–1960), Edward Sapir (1884–1939) ja Ruth Benedict (1887–1948). Amerikkalaisen tradition yhteys kielitieteeseen on ollut läheinen.
Nykyaikana sosiaaliantropologian ja kulttuuriantropologian ero on varsin pieni.
Kyse ei ole kahdesta sisällöllisesti erillisestä oppiaineesta. Brittiläisen ja amerikkalaisen tradition lisäksi nykyantropologian kehitykseen on vaikuttanut huomattavasti myös ranskalainen etnologia, erityisesti Marcel Maussin (1872–1950) ja Claude Lévi-Straussin (1908–2009) tuotanto. Lisäksi voidaan mainita saksankielisissä maissa vaikuttanut diffusionistinen koulukunta, jonka mielenkiinnon kohteena olivat kulttuuripiirteiden leviämisen lainalaisuudet.
Eri tutkimustraditiot eivät ole kovin tiukkarajaisia. Esimerkiksi eräs viime vuosikymmenten keskeisimmistä brittiläisistä antropologeista, Mary Douglas (1921–2007), sai paljon vaikutteita myös Lévi-Straussin strukturalismista. Strukturalismi oli koulukuntana kiinnostunut ihmismielen toimintaperiaatteista ja korosti vastakohtaparien merkitystä ihmisten ajattelulle.
Kenttätyön merkitys nykyantropologialle
Jo 1800-luvulla antropologit matkustivat paljon ja vieraista kulttuureista tehdyt havainnot ohjasivat heidän kysymyksenasetteluaan. He eivät kuitenkaan tehneet kenttätyötä siinä mielessä kuin nykyantropologit asian ymmärtävät ja käyttivät aineistonaan historiallista kirjallisuutta, matkakertomuksia ja kirjeenvaihtoa.
Kenttätyö tuli lopullisesti osaksi antropologiaa Iso-Britanniassa vaikuttaneen Bronislaw Malinowskin (1884–1942) myötä, vaikka myös monet aiemmat antropologit olivat eläneet tutkimiensa ihmisten parissa ja keränneet itse aineistoa. Silti oppihistoriallisesti juuri Malinowskin Trobriand-saaria koskeva etnografia vakiinnutti lopullisesti vaatimukset sille, millaista hyvän antropologisen kenttätyön tulisi olla. Malinowskin mukaan tutkijan tulisi opetella tutkittavien kieli sekä elää näiden luona, jotta hän voisi oppia kulttuuriset kategoriat sisältä käsin.
Sosiaali- ja kulttuuriantropologiassa korostetaan edelleen etnografisen kenttätyön tärkeyttä. Voidaan jopa sanoa, että juuri kenttätyön ja etnografian merkitys keskeisenä tutkimusmetodina erottaa antropologian lähitieteenaloista. Toisaalta etnografian mahdollisuuksista, rajoista ja asemasta on käyty antropologian piirissä hyvin kriittistäkin keskustelua erityisesti 1980- ja 1990-luvuilla. Esimerkiksi on kiistelty etnografian kyvystä tuottaa totuudenmukaista tietoa etnografisen kuvauksen kohteina olevista ihmisistä.
Toisaalta nykyään etnografiaa hyödynnetään entistä enemmän myös muilla tieteenaloilla, esimerkiksi sosiologiassa ja kasvatustieteessä. Perinteisesti on ajateltu, että sosiologit tutkivat modernia yhteiskuntaa kun taas antropologit tutkivat yhteisöjä, jotka rajautuvat modernin länsimaisen kulttuurin ulkopuolelle tai sen marginaaliin. Tämä akateemisen maailman työnjakoon liittyvä periaate on kuitenkin viime vuosikymmeninä osoittautunut yhä enenevissä määrin keinotekoiseksi ja vanhentuneeksi. Samalla antropologinen katse on kääntynyt myös länsimaisen kulttuurin ja länsimaisten yhteiskuntien suuntaan. Eräänä tämän lähestymistavan edelläkävijänä voidaan mainita Hortense Powdermaker, joka jo 1930-luvulla tutki Yhdysvaltain etelävaltioiden tummaihoisen väestön asemaa etnografisesti.
Kulttuurirelativismi ja kulttuurien moninaisuus
Nykyantropologiaan liitetään usein ajatus kulttuurirelativismista. Kulttuurirelativismin toi antropologiaan 1800-luvun lopulla Franz Boas, jonka ajatukset haastoivat tuolloin vaikutusvaltaisessa asemassa olleen kulttuurievolutionismin. Boasin näkemyksen mukaan jokaisella kulttuurilla on oma ainutlaatuinen historiansa, eikä evolutionistinen vertailu eri kulttuurien välillä ole mielekästä. Objektiivista vertailun mittapuuta ei löydy.
Esimerkiksi tieteen ja teknologian kehitys on vain eräs, länsimaiselle kulttuurille ominainen arvo. Muita kulttuureja on arvotettava niiden omista lähtökohdista käsin, ei omastamme.
Tämän jokaisen kulttuurin ainutkertaisuutta painottavan näkökulman mukaan ei voida esimerkiksi sanoa, että länsimainen kulttuuri olisi kehittyneempi kuin vaikkapa Australian aboriginaalien tai Amazonin alkuperäiskansojen kulttuuri. Boasilta on myös peräisin ajatus, jonka mukaan antropologien pitäisi puolustaa tutkimiaan alkuperäiskansoja.
Eräs Boasin tärkeimmistä oppilaista oli Margaret Mead. Meadin tutkimuksia on monesti pidetty poleemisina ja niiden uskottavuudesta on kiistelty. Meadin ehdottomana ansiona on kuitenkin kyky haastaa länsimaissa itsestään selvinä pidettyjä oletuksia sukupuolesta, seksuaalisuudesta ja sosialisaatiosta vetoamalla etnografiseen tutkimusaineistoon ja antropologiseen vertailuun.
Näin ollen Mead on tärkeä osa sitä perinnettä, jossa antropologiseen tutkimukseen vetoamalla esitetään perusteltua kritiikkiä länsimaista kulttuuria ja yhteiskuntaa kohtaan. Suomalaisantropologeista yhteiskuntakritiikin esittämisessä on kunnostautunut erityisesti Matti Sarmela, joka on ollut huolissaan länsimaisen teollisen kulttuurin yhdenmukaistavasta ja tasapäistävästä vaikutuksesta.
Kulttuurin käsite antropologiassa
Kulttuurin käsite on ollut antropologiassa keskeinen. Käsitteen määritteleminen on kuitenkin osoittautunut hankalaksi. Erilaisia määritelmiä on lukuisia, mutta olennaista on huomata, että antropologit määrittelevät kulttuurin laajasti: Kyse ei ole vain niin sanotusta korkeakulttuurista, vaan pikemminkin koko elämäntavasta ja siihen liittyvistä arvoista ja uskomuksista.
1900-luvun loppupuolella kulttuurin käsitteen käyttökelpoisuutta ryhdyttiin antropologian piirissä kritisoimaan yhä ankarammin. Esimerkiksi Lila Abu-Lughod on esittänyt kulttuurin käsitteen korvaamista diskurssin käsitteellä. Diskurssi on yhteiskuntatieteissä usein käytetty termi, jonka tarkka merkityssisältö riippuu käyttötilanteesta. Tässä yhteydessä diskurssin voisi määritellä sosiaaliseen toimintaan liittyväksi yhtenäiseksi tavaksi käyttää kieltä.
Osaltaan kulttuurin käsitettä kohtaan esitetty kritiikki liittyy antropologian ja kolonialismin hankalaan suhteeseen. Historiallisesti antropologinen projekti on ollut kiinteässä suhteessa siirtomaavaltoihin. Tietyllä tapaa antropologia on syntynyt kolonialismin lapsena. Samalla kulttuurin käsite on aina jossain määrin essentialistinen eli olemusajatteluun nojautuva: tietty kulttuuri määrittelee tietyt ihmiset tietynlaisiksi. Diskurssin käsitteeseen taas ei sisälly tällaista taakkaa.
Kulttuurin käsitettä on pidetty ongelmallisena myös siksi, että todellisuudessa kulttuurit eivät ole sisäisesti kovinkaan homogeenisiä, muuttumattomia tai selvärajaisia vaikka ne etenkin varhaisemmassa etnografisessa tutkimuksessa sellaisina usein kuvattiin. Ongelmallisuudestaan huolimatta kulttuurin käsite on edelleen antropologien käytössä.
Kulttuurin käsitteeseen liittyvä kritiikki ja keskustelu osoittavat, kuinka tieteellisessä tiedossa on hyvin usein kyse myös määrittelyvallasta. Antropologian kohdalla tämä määrittelyvalta on ilmennyt niin, että perinteisesti juuri länsimaisen kirjallisen kulttuurin edustajat ovat kertoneet ”primitiiveille”, millaisia nämä todella ovat. Viime vuosikymmeninä tilanne on kuitenkin muuttunut, sillä ei-länsimaisilla kansoilla on aiempaa enemmän omia älykköjään, jotka usein vastustavat aiempia tulkintoja. Valkoisen miehen ylivalta etnografisen tiedon tuottajana on murtunut tai ainakin murtumassa.
Tällä hetkellä sosiaali- ja kulttuuriantropologia on hyvin monimuotoinen tieteenala. Erilaisia teoreettisia lähestymistapoja on runsaasti. Sosiaali- ja kulttuuriantropologisia tutkimuskohteita on lähes rajattomasti, sillä oppiala kattaa koko inhimillisen elämän kirjon.
Tekijät
- Kirjoittaja: Juuso Koponen, VTM.
- Kuvitus: Pixabay, (CC Public Domain)
- Verkkotaitto ja toimitus: Saara Toukolehto
Luettavaa
- Benedict, Ruth. 1966. Kulttuurin muodot. WSOY
- Eriksen, Thomas Hylland. 2004. Toista maata? Johdatus antropologiaan. Suomen antropologinen seura.
- Kaartinen, Timo. 1993. Kuinka kulttuuria käännetään. Suomen antropologinen seura.
- Peacock, James. L. 2005. The Anthropological Lens – Harsh Light, Soft Focus. Cambridge University Press.
- Sarmela, Matti. 1984. Kirjoituksia kulttuuriantropologiasta. Suomen antropologinen seura.
- Viljanen, Anna Maria & Minna Lahti. 1997. Kaukaa haettua – kirjoituksia antropologisesta kenttätyöstä. Suomen antropologinen seura.
