Mitä teknologia sinulle tarkoittaa? Onko se arkielämää helpottavia innovaatioita, viihdettä tai teollisuutta – vai jotain aivan muuta? Nykypäivänä voi olla helppoa unohtaa, että sanaan liittyvät assosiaatiot ovat muuttuneet vuosikymmenten saatossa.
Nykyään aiheeseen liitetyissä keskusteluissa esiintyvät tiuhaan tulevaisuuden teknologiat sosiaalisista roboteista ja tekoälyn mahdollisuuksista, uhista ja eettisyydestä aina vuorovaikutuksen digitalisoituneisiin muotoihin, kuten sosiaaliseen mediaan saakka.
Teknologian antropologinen tutkimus sulkee kuitenkin sisäänsä erittäin laajan kokonaisuuden kiehtovia tutkimuskohteita myös ajalta kauan ennen tietoteknologiaa. Työkalut, kodinkoneet, kulkuvälineet – kaikkien näiden käyttötavat ja merkitykset vaihtelevat käyttäjästä riippuen.
Yksinkertaistettuna tutkimusala voidaan tiivistää muutamaan, toisiinsa vahvasti limittyneeseen kysymykseen: Mitä on teknologia? Miten ihmiset käyttävät teknologisia innovaatioita? Ja millä tavalla ne ja muut kulttuurin osa-alueet vaikuttavat toisiinsa?
Teknologian tutkimuksen historiaa
Teknologian tutkimuksen voi katsoa ulottuvan aina antropologisen tutkimuksen alkujuurille saakka. Tällöin tutkittaviin aiheisiin kuului erityisesti materiaalisen kulttuurin, eli esimerkiksi esineiden tutkimus ja se, mitä niiden luominen tai käyttö kertoo ympäröivästä kulttuurista.
Varhaisempaa näkemystä teknologian tutkimuksesta edustivat esimerkiksi marxilainen historiallinen materialismi sekä antropologi Leslie Whiten antropologinen materialismi. Näistä jälkimmäisen mukaan teknologia on pääasiallisesti vastuussa kulttuurien kehittymisestä. White määrittelee kulttuurin edistyvän silloin, kun sen valjastaman energian määrä henkilöä kohden kasvaa.
Käytännössä siis teknologian merkitys olisi varmistaa ihmiskunnan selviytyminen energian hyödyntämisen myötä, ja mitä edistyneempää energiaa pystytään käyttämään, sitä kehittyneempi yhteisö on. Esimerkiksi lihasvoimaksikin kutsuttuun energiaan turvautuvat olisivat auttamatta öljyä hyödyntäviä jäljessä.
Teknologiseksi determinismiksi kutsutaan ajan saatossa kiistanalaiseksi muuttunutta väitettä siitä, että teknologian käyttö on tie edistykseen. Tämän myötä ne, joilta teknologiaa puuttuu, eivät pystyisi kehittymään ilman sen myötävaikutusta. On ongelmallista ajatella, että teknologia olisi jokin kulttuurimme ulkopuolelta tuleva voima, joka hyökkää maailmaamme ja mullistaa sen kertaheitolla.
Teknologiat eivät synny tyhjästä, vaan ne on suunniteltu vastaamaan tiettyjen ryhmien tarpeita. Ne eivät myöskään ole staattisia, vaan muovautuvat merkityksiltään jatkuvasti sekä ajan, kontekstien että eri ihmisryhmien käytössä. Toisen tarve ei välttämättä ole toisen välttämättömyys.
Tyyli ennen tarkoitusta?
Teknologioiden tai esineiden ulkomuoto, eli tyyli, ja niiden tarkoitus eivät ole yksiselitteisesti erotettavissa toisistaan. Niiden merkitys ei riipu pelkästään niiden funktioista, vaan sekä tyyli että funktio palvelevat erilaisia tarkoituksia ja herättävät erilaisia mielleyhtymiä sekä merkityksiä ihmisryhmästä riippuen.
Tieteen ja teknologian tutkija Bryan Pfaffenberger on havainnollistanut tätä esimerkillä viktoriaanisista huonekaluista. Tuohon aikaan eteishallissa olevat huonekalut olivat ainoita, jotka olivat sekä alempien että korkeampien yhteiskuntaluokkien käytössä. Niiden tuli miellyttää aatelisten silmää, mutta olla myös tyyliltään tarpeeksi karuja, jotta niillä odottavat myyntimiehet muistaisivat niillä odottaessaan oman statuksensa. Tällöin tuolien tyylistä tuli myös niiden tarkoitus.
Nykypäivänä Pfaffenbergerin 1990-luvun alussa tekemä analyysi saattaa kuulostaa hyvinkin tutulta: eri teknologiat, eli tässä tapauksessa huonekalut, puetaan usein hyvin erilaisiin asuihin, jotta ne ilmentäisivät paremmin käyttäjänsä identiteettiä ja tämän koettua paikkaa maailmassa. Vaikka eri matkapuhelinmallit eroavat toisistaan myös toimintojensa puolesta, on niiden merkitys usein myös niiden tyylissä: etenkin tunnetujen brändien kohdalla se, mikä puhelin sinulla on ja miten se näkyy muille, saattaa olla varsinaisia teknisten yksityiskohtien eroavaisuuksia merkityksellisempää.
Kuva: James Vaughan (CC BY-NC-SA 2.0)
Toimijaverkkoteorian kaikuja
Luonnon ja kulttuurin sekä sosiaalisen ja ei-sosiaalisen erottelu ovat keskeisessä roolissa paitsi teknologian antropologian, myös koko tieteenalan esittämissä kysymyksissä. Kulttuuri on nähty pitkään ihmisen tapana sopeutua luontoon ja hyödyntää sitä, jolloin kulttuuria edustava ihminen on tässä yhtälössä aktiivinen toimija.
Antropologi Bruno Latourilla ja hänen toimijaverkkoteoriallaan on kuitenkin viimeisten vuosikymmenien aikana ollut suuri vaikutus siihen, miten eri toimijoiden välisiä suhteita tarkastellaan. Toimijaverkkoteoriassa kaikkia toimijoita käsitellään yhdenvertaisina.
Latourille potentiaalinen toimija on mikä tahansa taho, joka tekee toisia tahoja tai elementtejä itsestään riippuvaiseksi – oli se sitten elollinen tai ei. Toimijuus siis edellyttää vain kaikkea yhdistäviin verkostoihin kuulumista. Latourin mukaan länsimaisen kulttuurin tapa erotella luonto ja kulttuuri ei siis ole todellinen. Myös jako ei-sosiaaliseen ja sosiaaliseen on hänelle keinotekoinen.
Latour jopa haastoi antropologian syleilemän holismin käsitteen eli sen, että asioiden ja ilmiöiden nähdään olevan olemassa vain osana suurempaa kokonaisuutta. Holismissa tätä kokonaisuutta ei voi ymmärtää yksittäisiä osia tarkastelemalla, kun taas toimijaverkkoteorian mukaan tämä lähestymistapa määrittää toimijat etukäteen kontekstinsa perusteella ja on siksi ongelmallinen.
Toimijaverkkoteoriaa on vaikeaa tiivistää muutamaan lauseeseen, eikä se suinkaan ole vailla arvostelijoita. Tunnustusta kuitenkin annetaan yleensä sille, että Latourin tapa tuoda tieteellinen tutkimus sekä sen tekijät ja välineet tutkimuksellisen linssin alle on avannut uusia uria myös antropologiassa.
Nykyään tutkimuskysymykset keskittyvätkin laajemmin ihmiskunnan ja teknologioiden jatkuvaan vuorovaikutukseen, jossa teknologiat itsessään eivät ole vain passiivisia esineitä, vaan aktiivisia osallistujia näiden suhteiden ja sosiaalisten käytäntöjen keskinäisessä muovautumisessa. Kiinnostavaa luettavaa löytyy esimerkiksi biohakkeroinnin maailmaa käsittelevästä artikkelistamme.
Kuva: Christiaan Colen (CC BY-SA 2.0)
Muuttuva maailma
Alati laajentuva käsitys siitä, mitä teknologia pitää sisällään ja mitä se mahdollistaa, on laajentanut ja muuttanut myös sen tutkimisen mahdollisuuksia: antropologista tutkimusta tehdään nykyään paitsi matkapuhelinten ja tietokoneiden, myös virtuaalimaailmojen, algoritmien, sosiaalisen robotiikan ja tekoälyn parissa.
Teknologian antropologian alle asettuvaksi tutkimusalaksi voidaankin laskea myös digitaalinen antropologia, joka keskittyy erityisesti digitaaliajan ilmiöihin ja vuorovaikutukseen ihmisten ja tätä aikaa edustavien teknologioiden välillä. Teemat ovat usein osittain samoja kuin poikkitieteisessä media-antropologiassa.
Esimerkiksi Tom Boelstorff on tutkinut elämää virtuaalimaailma Second Lifessa. Kuten fyysisessä maailmassa, myös virtuaalimaailmoissa luodut identiteetit ovat ihmisille todellisia ja merkityksellisiä. Hänen tutkimustaan käsittelee myös YouTubessa vapaasti katsottavissa oleva dokumentti Our Digital Selves – My Avatar is Me, jossa paneudutaan fyysisen maailman kyvykkyyksiltään poikkeavien henkilöiden identiteetin muodostukseen virtuaalimaailman keinoin.
Virtuaalisten maailmojen ja massiivisten monen pelaajan verkkopelien kautta muodostuvat yhteisöt ja ystävyydet ylittävät fyysisen todellisuuden rajat. Tästä hyvä esimerkki on suomalaisen Anna Haverisen tutkimus suremisen rituaaleista verkossa.
Antropologeja työllistävät yhä useammin myös esimerkiksi peliyritykset, joiden pyrkimys on luoda mahdollisimman todentuntuisia yhteisöjä ja ympäristöjä. AntroBlogi on aiemmin julkaissut esimerkiksi pelisuunnittelijan ja antropologin Ari-Matti Piipon haastattelun.
Pelejä voidaan kuitenkin käyttää muuhunkin kuin yhteisöllisyyden luomiseen ja täysin toiseen todellisuuteen uppoutumiseen. Robertson Allen on tehnyt etnografista tutkimusta Yhdysvaltojen armeijan kehittämän America’s Army -pelin parissa. Tutkimalla pelinkehittäjiä, markkinoijia ja sotastrategisteja Allen toteaa, että America’s Armyn ja sodankäynnin pelillistämisen välityksellä värvätään eräänlaista siviileistä koostuvaa, puolustusvoimien toimille myötämielistä reserviä, jonka luomisprosessissa virtuaali- ja fyysisen todellisuuden väliset raja-aidat hämärtyvät.
Synkempiä nykyteknologian aiheita tutkivat antropologit voivat keskittyä myös esimerkiksi sodankäynnin välineisiin, kuten lennokkeihin, yönäkölaseihin tai muihin teknologioihin, jotka muuttavat väkivallan ja jopa tappamisen kokemuksia etäännyttämällä tai epäinhimillistämällä väkivallan kohteita. Toisaalta tutkimus voi keskittyä myös niiden paikallisyhteisöjen kokemuksiin, joihin nämä teknologiat vahvimmin vaikuttavat.
Kokemukset kaukosodankäynnistä uusintavat kokemuksia magiasta, rituaaleista ja noituudesta. Kuten lennokkeja ohjailevien sotilaiden, myös sotashamaanien uskotaan usein olevan kykeneväisiä tappamaan vihollisensa pitkien etäisyyksien päästä. Nämä kaksi, magia ja virtuaalinen sodankäynti, eivät ole vain verrannollisia toisiinsa – subjektiivisesti koettuna ne ovat yksi ja sama asia. Aiheesta voi lukea esimerkiksi antropologien Neil L. Whitehead ja Sverker Finnström kokoamasta teoksesta Virtual War and Magical Death (2013).
Kuvakaappaus Second Life -virtuaalimaailmasta. Kuva: Hyacinthe Luynes (CC BY-SA 3.0)
Vuorovaikutuksen murrokset
1990-luvulla ihmisen ja teknologian vuorovaikutuksen tutkiminen käsitteli vahvasti muun muassa sitä, miten tietokoneet ja niiden käyttö sopeutuvat ihmisten koteihin. Margrethe Aune käytti analyysissaan teknologian domestikaatioteoriaa, jonka mukaan ihmisten tapa käyttää teknologiaa vaihtelee paitsi kulttuureittain, myös kodeittain ja rooleittain.
Tämän tutkimuksen tuloksia ja niiden tulkintaa on nykyisellään kritisoitu turhan sukupuolittuneiksi. Aunen havainnoimassa 90-luvun taloudessa tietokoneen käyttö kuitenkin erosi huomattavasti taloutta asuttavan naisen ja hänen aviomiehensä välillä – tulos, joka nykypäivän suomalaisessa taloudessa saattaisi jo näyttäytyä toisenlaisena.
Robottien kehittymisen myötä myös kysymys siitä, mikä on aitoa vuorovaikutusta, on noussut teknologian antropologian keskiöön. Väheneekö tai muuttuuko ihmisten väliselle vuorovaikutukselle annettu arvo, jos kosketuksiin ja ääniin reagoivat robotit yleistyvät esimerkiksi hoivakodeissa tai lasten seuralaisina?
Oppivatko lapset aitoa empatiaa, jos he ovat tekemisissä koneiden kanssa, jotka eivät aidosti koe tunteita, kipua tai nautintoa? Näihin kysymyksiin on pureutunut Sherry Turkle, jonka tutkimukset keskittyvät sekä robotiikkaan että digitalisoituneeseen vuorovaikutukseen.
Suomessa teknologian antropologisen tutkimuksen parissa työskentelevät muun muassa Sirpa Tenhunen ja Minna Ruckenstein. Tenhunen on tehnyt pitkään tutkimusta matkapuhelimien käyttöönotosta Länsi-Bengalissa, missä ne ovat yleistymisensä kautta vaikuttaneet omalta osaltaan sosiaalisten, taloudellisten ja poliittisten suhteiden väliseen paikalliseen valtadynamiikkaan.
Ruckenstein on puolestaan Kuluttajatutkimuskeskuksessa ja tieteen- ja teknologiantutkimuksen kentällä työskentelevä tutkija. Hänen tutkimusaiheisiinsa kuuluvat muun muassa algoritmit ja arjen datafikaatio, eli ihmisen toiminnan muuntaminen tietokoneen käsiteltävissä olevaksi dataksi.
Tulevaisuuden visioita
Teknologian ja ihmisen vuorovaikutuksen tutkiminen saa nykyhetkenä paljon huomiota tulevaisuuden teknologioiden, kuten itseajavien autojen ja sosiaalisen robotiikan parissa.
Nissanin tutkimuskeskuksessa työskentelevä antropologi Melissa Cefkin tutkii muun muassa sitä, millä tavalla itseajavien autojen suunnittelussa voidaan tuoda mukaan myös inhimillistä näkökulmaa. Miten autot voidaan suunnitella sellaisiksi, että ne osaavat toimia myös inhimillisen vuorovaikutuksen, reaktioiden ja tulkintojen viitekehyksessä, ja miten ne vuorostaan vaikuttavat kehittyviin kaupunki- ja ajoympäristöihin? Se, että ne osaavat toimia liikennesääntöjen puitteissa, ei vielä tarkoita niiden voivan navigoida tehokkaasti muuttuvissa ja elävissä verkostoissa, jotka muodostuvat paitsi säännöistä, myös inhimillisestä tulkinnasta.
Soveltavasta antropologiasta on jo oma erikoisala-artikkelinsa, mutta teknologian antropologisesta tutkimuksesta puhuttaessa on hyvä mainita myös design-antropologian sijoittuminen tutkimusalan sisälle. Antropologeja löytyy nykyään myös IT-alan yrityksistä: Microsoft, Intel ja Google työllistävät kaikki lukuisia antropologeja, ja myös Suomessa toimivat suomalaiset ja kansainväliset yritykset ovat heränneet ihmislähtöisen suunnittelun tarpeellisuuteen teknologisten ratkaisujen saralla.
Antropologinen ajattelumalli ja siihen liitettävät metodologiat sopivat hyvin paitsi tutkimukseen, myös uusien palveluiden, käyttöliittymien ja sovelluksien kehittämiseen. Tieteenalan sisällä käydään suhteellisen paljon keskustelua siitä, onko eettistä valjastaa sen edustama osaaminen liikeyritysten käyttöön. Yhden näkemyksen mukaan tämä kaventaa, typistää ja tuotteistaa antropologista tutkimusta, toisen mukaan se taas nähdään mahdollisuutena tuoda aitoa ihmislähtöisyyttä uusien palveluiden saralle.
Mitä teknologian antropologialla on tarjottavaa?
Kehittyvän teknologian tarjoamat mahdollisuudet herättävät paitsi innostusta, myös huolta ja pelkoa. Edellä mainittujen itseajavien autojen lisäksi esimerkiksi palvelurobotiikka vaatii taustalleen muutakin kuin vain teknistä osaamista: onnistuneen suunnittelun taustalla täytyy olla myös ymmärrystä etiikasta, vuorovaikutuksesta ja inhimillisten tarpeiden moninaisuudesta.
Kuka on vastuussa, jos auto ajaa ihmisten ylitse? Entä silloin, jos hoivarobotti tekee kohtalokkaan virheen potilaan hoidossa? Antropologia voi auttaa vastaamaan näihin kysymyksiin. Jotta voisimme saada aikaan aidosti merkityksellisiä teknologioita, tulee meidän tiedostaa niiden ja ihmisten välisen vuorovaikutuksen monimuotoisuus sekä panostaa sen tutkimukseen.
Kyse ei kuitenkaan ole pelkästään uusien, ihmeellisten keksintöjen kehittämisestä. Yhtä tärkeää ja mielenkiintoista on tarkastella sitä, millä tavalla jo olemassa olevat teknologiat omaksutaan osaksi erilaisten ihmisten elämää ja mitä se paljastaa meille paitsi näiden teknologioiden mahdollisuuksista, myös niiden käyttäjien maailmankuvista – ja meistä itsestämme.
Tekijät
- Kirjoittaja: Sanna Rauhala, VTM
- Verkkotaitto: Eemi Nordström
- Artikkelikuva: Daniel Sancho (CC BY-SA 2.0)
Luettavaa
Artikkeli ammentaa vahvasti Sirpa Tenhusen kurssimateriaalista “Teknologian antropologinen tutkimus.”
Bruno Latour, 1992: Aramis, or the Love of Technology
Bruno Latour, 2005: Reassembling the Social
Neil Whitehead, 2013: Virtual War and Magical Death: Technologies and Imageries for Terror and Killing
Robertson Allen, 2017: America’s Digital Army: Games at Work and War
Sanna Rauhala, 2019: “Se on jotenki niin kylmän olonen se koneellinen” – luottamuksen ja vastuun kysymyksiä palvelurobotiikassa ja vuorovaikutuksessa
Sirpa Tenhunen, 2018: A Village Goes Mobile
Sherry Turkle, 2011: Alone Together: Why We Expect More from Technology and Less from Each other
Tom Boellstorff, 2008: Coming of Age in Second Life
Olipa kiva artikkeli! Olen itse kognitiotieteen puolelta ja pyörin hyvin samankaltaisten asioiden äärellä, mutta ehkä vähän enemmän IT:n ja vuorovaikutussuunnittelun näkökulmasta. Olen monesti miettinyt, antaisikohan antropologian opinnot hirmuisen paljon lisää syvyyttä näihin pohdintoihin tai kuinka pääsisi tutustumaan tarkemmin ”teidän tontille” :) Suurin ero lienee tieteenalan suhtautuminen kaupalliseen toimintaan.